'Onnellista' uutta vuotta

Vuosi on vaihtumassa ja täkäläiset odotukset ensi vuodelle ovat suuret - ainakin jalkapallon maailmanmestaruus pitäisi voittaa. Näin siis naapurissa Etelä-Afrikassa. Botswanan seeprathan eivät läpäisseet seulaa, mutta jospa edes naapuri pärjäisi.

Keinot avittaa onnea ovat edellisvuodenvaihteeseen verrattuna samat, mutta toivottavasti erilaiset kentällä ja katsomossa. Katsojat panostavat mutiin, luonnonlääkitykseen, pelaajat toivottavasti harjoitteluun.

Vuoden vaihtuessa onnea tarvitaan toki moneen muuhunkin asiaan kuin jalkapalloon. Onnea metsästäessä enää eivät pelkät korppikotkan silmät riitä, vaan linnun aivot antavat paremmat näkymät tulevaisuuteen. Niitä ei syödä, vaan ne kuivataan ja kääritään osaksi sätkää tai poltetaan erikseen. Hengittämällä aivokaasua tulevaisuus kirkastuu.

Aivojen polttelun tehosta ei ole tietoa, kukaan ei ole tutkinut miten tarkasti lottonumerot, tenttikysymykset tai jalkapallon tulokset näkyvät, mutta se tiedetään, että Etelä-Afrikassa noin 160 korppikotkaa tapetaan ja myydään vuosittain mutiksi. Saman verran lintuja myrkytetään karjatilallisten toimesta.

Vuosittainen luku, noin 300 lintua, ei kuulosta suurelta, mutta tällä menolla korppikotkat poltetaan (ja myrkytetään) eteläisestä Afrikasta sukupuuttoon reilussa 20 vuodessa. Joku muti-lottovoittaja voisikin laittaa osan saamistaan rahoista lintujen suojeluun. Sitä voisi kutsua 'kestäväksi mutinkäytöksi', joku instanssi voisi sitten sertifioida sen.

Kaikki eivät käytä korppikotkan aivojauhetta tai silmänesteitä itse, vaan tarjoilevat niitä muille. Etelä-afrikkalaisen sanomalehden mukaan eräs nuori mies halusi ostaa mutia koirilleen. Nehän ne onnea tarvitsevatkin... Hänen oli tarkoitus hieroa ainetta niiden kuonoon. Näin koirat ennakoisivat murtovarkaat ja murhamiehet tai -naiset jo kilometrien päästä. Kyse oli "perheen turvallisuudesta". Mutta viisi euroa, jonka pikkupullo kyseistä mutia maksaa Johannesburgissa, oli liikaa pyydetty moisesta.

Voihan F - 'miten voin palvella?'

Matkalaukkuni saapui viisi päivää laskeutumiseni jälkeen Gaboroneen. En odottanut sitä paljon aikaisemmin, sillä Frankfurtissa oli lähtöpäivänäni aamulla vielä noin 7000 laukkua uudelleenreitityksessä tai muuten vaan 'hukassa'.

Toisin kuin Suomessa ja monessa muussa maassa Botswanassa laukkua ei toimiteta matkustajan ilmoittamaan osoitteeseen, vaan se on itse noudettava kentältä. Sitä edeltää toistuva tiedustelu puhelimitse josko 'sitä ja sitä' laukkua on näkynyt? Soittoon vastataan suht' harvoin, joten jos vain mahdollista on parasta käydä kentällä kysymässä asiaa.

Minun kohdallani soittelu ja kentällä käynti tuotti saman vastauksen. Laukustani ei ollut mitään merkintää systeemissä, toisin sanoen laukun olinpaikkaa ei tiedetty. En ollut varma oliko vika täkäläisessä etsintätekniikassa, joten soitin Finnairin Frankfurtin tiskillä saamaani palvelunumeroon. Hehän sen laukun olivat alunperin kadottaneet.

Palvelunumeron piti palvella joka päivä 9-12. Olin varmistanut puhelimitse asian jo Frankfurtissa. Mutta tieto ei enää muutamaa päivää myöhemmin pitänytkään paikkaansa. Kyseisessä numerossa vastasi automaattinen ääni, joka kertoi palvelun olevan avoinna ma-pe klo 9-12, muina aikoina kiireellisissä asioissa tulisi ottaa yhteys toiseen numeroon, jonka mekaaninen miesääni auliin automaattisesti antoi.

Soitin toiseen palvelunumeroon, jossa minuutti maksoi oli noin kaksi kertaa täkäläisen lounaan hinnan. Esitin asiani ja sain kuulla että minun pitäisi soittaa siihen toiseen numeroon. Kerroin jo soittaneeni ja saaneeni automaattisen ohjeen soittaa tähän nimenomaisen numeroon - siis juuri 'sinulle'. Samalla toin ilmi, että minulle oli annettu tieto, jonka mukaan se toinen numero toimisi joka päivä ma-su. Finnairin palveluhenkilö oikaisi minulle jo tietämäni asian; asia ei ole näin vaan palvelua on saatavissa ma-pe kello 9-12. Erehdyin sanomaan, että nythän perjantai... vaan olin missannut toisenkin ikäänkuin pienellä präntäytyn tekstin: palvelunumero ei tietysti toimi pyhinä. Ja nyt oli pyhä.

Mutta tämä toinen suurimaksuinen 'jumalaton' palvelunumero toimi sekä arkena että pyhänä. Sain palvelua eli kuulla ettei matkalaukkuni olinpaikan selvittäminen tai mahdolliset lisäkuluni kuuluneet heille. Siitä oli turha inttää, enkä inttänytkään, en myöskään saanut vastausta kysymykseen onko Finnairilla ylipäätään vastuuta asiassa vai ei; siihenkin asiaan vastattaisiin siinä toisessa numerossa, joka toimisi seuraavan kerran kolmen päivän päästä klo 9-12 välisenä aikana.

En tiedä mikä minuun meni, mutta kysyin mitä palvelua tästä numerosta - johon minut oli Finnairin toimesta ohjattu soittamaan - sitten saisi? "Voisitte varata matkoja". Ei kiitos.


PS: Tieto laukkuni olinpaikasta tai saapumisesta ei tullut Finnairilta tai lentokentältä vaan portugalilaisen pikaruokalan ovelta. Tutunoloinen nainen tervehti ystävällisesti ja kertoi laukkuni tulevan iltakoneella. Ja siellähän se oli hihnalla pyörimässä.

Voihan F

Miesmuistin pituus on kuulema viisi vuotta. Maksimissaan. Minun kohdallani muisti petti jo viiden kuukauden päästä. Sen verran oli mennyt aikaa Huippuvuorten reissusta kun taas varasin matkan sinivalkoisin siivin tehtäväksi.

Paluulentoni kaksi ensimmäistä pätkää Suomesta Botswanaan olivat Finnairin vastuulla. Ensimmäinen pätkä meni hyvin, olimme vain reilut 30 minuutti myöhässä, mutta minulla oli hyvin vaihtoaikaa Helsingissä. Niin oli laskennallisesti myös Frankfurtissa, mutta koneen lastaus Helsingissä takkusi. Keli ei ollut huono, lento ei ollut lähtökohtaisesti myöhässä, mutta niin vain istuimme koneessa ja ihmettelimme ikkunoista koneen lastausta.

Lopulta pääsimme matkaan ja saavuimme reilusti myöhässä Frankfurtiin. Juoksin toiseen terminaaliin Johannesburgin koneen lähtöportille, mutta se oli suljettu noin 12 minuuttia sitten. Ei auttanut puhua ’afrikanajasta’ hikipinnassa, Saksassa on kuulemma saksanaikaa, ja se on täsmällistä aikaa. Ja minä olin myöhässä. He kehottivat etsimään saapumisterminaalistani Finnairin tiskiä matkani uudelleen reitittämiseksi.

Työhönsä jouluaaton aattona kyllästynyt nuori nainen otti luulot pois heti alkuun: tänään eikä huomenna ole koneissa yhtään vapaata paikkaa Jo’burgiin. Pidin sitä kestämättömänä ajatuksena. Lopulta useiden tympeiden katseiden ja etsinnän kautta tuli kaksi vaihtoehtoa. Joko matkustaisin Frankfurtista Jo’burgiin Zurichin tai Lontoon kautta. Molemmat vaihtoehdot sisälsivät yöpymisen Frankfurtissa. Valitsin Lontoon kun sen aikataulu sisälsi runsaasti odotusta eli lentoyhtiölle aikaa myöhästyä. Tosin yhtiö muuttui Lufthansaksi ja opin jo että saksanaika on tarkkaa aikaa.

Koska joutuisin yöpymään niin päätin ottaa laukkuni ulos systeemistä. Minulla oli vain yksi vaatekerta ja paita oli jo kastunut juostessani turhaan Jo’burgin koneelle. Finnairin tympeän nuoren naisen ilme hieman kirkastui kun hän huomasi, että hänen yhtiönsä ei ollut ainoastaan lastannut konetta yli ajan ja saapunut todella myöhässä perille vaan myös hukannut laukkuni siinä ohessa!

Frankfurt ei ollut matkani pää, joten en voinut virkailijan mukaan edes tehdä ilmoitusta asiasta. Enää raivoni ei ollut täysin tukahdutettua…, mutta sääli takanani odottavia kahta varttuneempaan matkailijaa kohtaa tasasi mieltä. Heidän piti päästä jouluksi Windhoekiin, Namibiaan, mutta heidätkin Finnair oli junaillut jäämään Frankfurtiin. He eivät osanneet kieliä ja pyysin Finnairin tympeää virkailijaa etsimään heille lennot samalla periaatteella kuin minulle eli mahdollisimman pian määränpäähän.

Lupasin tulla takaisin auttamaan kääntämisessä ja avittaa heidät hotellikuljetukseen, mutta ennen sitä lähdin etsimään Finnairin (ja Malevin) lennoista vastaavaa virkailijaa laukkuosastolta. Hän oli tietysti ’jossain’. Sen sijaan muiden yhtiöiden henkilökunta päivysti tiskeillään. Takaisin Finnairin selvitystiskille.

Sillä välin vanha pariskunta oli saanut uudelleen reititetyt lippunsa ja majoituslitteransa Frankfurtiin. He eivät näyttäneet tyytyväisiltä mutta kukapa sillä tiskillä näytti. Vaan heillä jos kellä oli aihetta olla allapäin. Finnairin nuori ässä oli laittanut heidät seuraavalle Air Namibian lennolle, joka lähtisi kahden vuorokauden kuluttua Frankfurtista! Ei puhettakaan reitittää heitä uudelleen Lontoon, Münchenin tms. kautta Jo’burgiin tai Kapkaupunkiin, joista on useita lentoja päivässä Windhoekiin. Toivottavasti häntä edes hävetti hieman. Ainakaan katsekontaktia hän ei enää ottanut.

Majoituin lentokenttähotelliin Malevin nimellä. Se nimi luki esitäytetyssä hotellikortissani ja en todellakaan halunnut identifioitua siihen toiseen mahdolliseen ’nimeen’. Mr. Maleville oli ruoka valmiina, ja huone ja peti olivat aivan hyviä. Silti minun oli ikävä South African Airwaysin kapeaa penkkiä, joka oli noin 11 000 metrin korkeudessa jossain Pohjois-Afrikan yllä.

Saksanaika piti paikkansa. Seuraavana päivänä kone lähti ajoissa ja saapui ajallaan Lontooseen. Se temppu yllätti paikalliset kenttävirkailijat, joita ei ollutkaan valmiina paikalla. Siten kesti hieman saada rampit paikalleen ja päästä koneesta ulos. Mutta minulla oli edelleen yli viisi tuntia aikaa Jo’burgin koneen lähtöön. Kaikki siis hallinnassa – tai niin luulin.

Virgin Atlanticin tiskillä selvisi Finnairin kyllästyneen virkailijan viimeinen kiusaus. Hän oli laittanut minut lennolle mutta jonotuslistalle! Virginin rouva kysyi eikö minulle oltu kerrottu asiaa kun sain uudelleenreititykseni Finnairilta. Ei oltu. Kysyin menikö tämä lentoyhtiöiden eettisten periaatteiden mukaan. Olimme Virginin edustajan mukaan samaa mieltä ettei mennyt, Finnair ei ollut paikalla kertomassa kantaansa. Luulen tietäväni sen.

Sain Virginiltä ohjeen mennä lähtöportille heti kun se kentällä näyttöruuduille tulee. Niin varmistaisin että olisin jonotuslistalla ensimmäisten joukossa. Finnairin ansiosta sain matkani toisen hien pintaan; kun portti 19 ilmestyi näytölle päätin olla ensimmäisenä paikalla.

Pääsin jonotuslistalaisten joukosta ensimmäisenä lennolle. Matka meni hyvin, palvelu pelasi, ja Virgin Atlantic oli muutoinkin omistajansa Bransonin oloinen yhtiö. Jo'burgissa oltiin etuajassa ja siten varmistui että ehdin Botswanan kotiin jouluaatoksi.

Samaan aikaan toisaalla Windhoekiin matkaava pariskunta vietti jouluaattoaan lentokenttähotellissa Frankfurtissa. Voihan F!

Ajetaan 'hiljaa'

Mielikuva afrikkalaisista on usein värittynyt laulavilla ja tanssivilla kyläläisillä, iloisilla kasvoilla ja perinteisellä musiikilla. Toki vaihtoehtoisesti kuvaa täydentävät laihat, likaiset ja kärpästen nuolemat ruokaa jonottavat hahmot pölyisillä pakolaisleireillä. Molemmat ovat varmaankin yhtä 'totta tai tarua', ja molempien perusteella joku voi kevyesti kirjoittaa kirjan otsikolla 'Tämä on Afrikka'. Parempi otsikko voisi kuitenkin olla 'Minun Afrikkani'.

Jotkut asiat puolestaan näyttäytyvät täällä 'minun Afrikassani' suhteellisen samanlaisina kuin kotimaassa. Hyvä esimerkki on bussi- eli kombikäyttäytyminen. Mielikuva iloisista luonnonlapsista laulamassa ja loputtomasti rupattelemassa ei voisi vähempää osua kohdalleen kombissa. Meno on riemukasta kuin Koskilinjojen numerossa 8 matkalla Mäntylästä Kiiminkiin: kukaan ei puhu, ihmiset katsovat harmain kasvoin eteensä tai ulos ikkunasta hartiat lytyssä kuin pahimman kaamoksen aikaan Suomessa.

Jos joku tai jotkut häiriköivät kovaäänisesti niin ne ovat ne takapenkin teinit tai St. Louis'n tai viisi liikaa nauttinut pipopäinen herra - pipo kirjamellisesti vinossa. Ja kuskikaan ei edes murahda asiakkaan maksaessa tai astuessa sisään tahi ulos.

Mutta on erojakin toki. Etenkin perjantai-iltapäivällä kombissa musiikin tasolle ei löydy vastinetta suomalaisesta joukkoliikenteestä. Silloin matkustajatkin ovat hieman rentoutuneempia, mutta liekö syy musiikissa vai perjantaissa...?

Bon Appetit a la Kang

Kävimme kollegojen kanssa kenttätöissä ’pohjoisessa’. Pohjoisuus on tunnetusti suhteellinen käsite. Silti Suomesta käsin voi olla vaikea hahmottaa että etelän maillakin on oma pohjoisensa, joka sijaitsee Botswanan tapauksessa reilusti päiväntasaajan ’tuolla puolen’.

Ensimmäinen yö oli varattu Kalaharin läpi kulkevan Trans-Kalahari Highwayn varrelta, joka päättyy lännessä Walvis Bayn satamakaupunkiin Namibiassa. Paikan nimi on Kang. Muistan joku vuosi sitten syöneeni huoltoaseman baarissa ranskalaiset. Ne pistivät vastaan – rasvaa oli käytetty siinä määrin etteivät ne pysyneet haarukassa vaan luikersivat velttoina pois. Nyt söimme illallisen toisessa paikassa jossa sisäfile oli tehty paikallisesti eli läpikypsäksi. Silti se oli mureaa, ja mediumissa on vaaransa pikkupaikkakuntien ravintoloissa.

Seuraavana päivänä teimme haastatteluja Kangissa lounasaikaan saakka. Ennen matkan jatkumista päädyimme huoltoasemalle syömään. Muistin baarin ’riippuvat ranskalaiset’ ja mietin vaihtoehtoja. Kollega tilasi lihapataa, jonka sai kuulemma nopeasti ilman kohtuutonta odottelua. Otin samaa. Tarjoilijan lupaus piti, sillä saimme ruuan eteen melkein saman tien. Usein ruokaa saa täällä odotella aikalailla.

Toinen kollegani tuli myöhässä syömään ja tilasi samaa pataa. Saimme omamme jo syödyksi kun hän vasta aloitteli. Juttelimme niitä näitä tovin, mutta ruoka ei vaan tuntunut siirtyvän kollegan lautaselta eteenpäin. Olin aiemmilla matkoilla huomannut hänen olevan hieman tarkka ruuastaan – ehkä se ei vaan ollut maullaan. Lopulta kuitenkin kysyimme eikö ruoka maita? Ei kuulemma maittanut. Harmittavasti asia ei jäänyt siihen, vaan toinen jo lounaansa syönyt kollegani patisteli häntä haarukoimaan ruokaa pois, sillä seuraavan ruokapaikkaan oli reilusti matkaa eikä meillä myöskään ollut aikaa kahteen lounastaukoon.

Syynä ruokahaluttomuuteen oli lautasella oleva torakka. Se ei valitettavasti ollut enää tuore, vaan padassa hauduttu… Me jo syöneet katsoimme toisiamme hitaasti ja torakan löytänyt pyyteli anteeksi että kertoi, mutta ’mitäs tivasitte’. Kun ei maistu niin ei maistu; sen pitäisi riittää syyksi.

Tarjoilija vei syömättömän lautasen hiljaisuuden vallitessa pois. Muistelin sitten, että siinä amerikkalaisessa Pelkokerroin ohjelmassahan syödään ihan mitä vaan ja pääosin tuoreina. Tämä ’tehtävä’ oli sentään haudutettu lihapadassa. Eikä maussa ollut valittamista. Torakoissa on kuulemma myös paljon proteiinia. Silti niitä riippuvia ranskalaisia tuli hieman ikävä.

Päivälliseksi Ghanzissa tilasin taas pihviä. Pyysin paistamaan sen suht kypsäksi.

Doctor Dungu I presume?

Taas on yliopistolla tenttiaika ovella, ja opiskelijoilla kaikki keinot käytössä. Pääosalle riittää tärppien kyseleminen ja tärkeiden asioiden listaaminen. Ja jos valtaosa ei halunnut lukukauden alussa kursseilla olevan esitenttejä eli testejä niin nyt niitä pyydetään, jottei vaikeita kysymyksiä tulisi pahasti nurkan takaa itse tentissä.

Tuoreen selvityksen mukaan Botswanan yliopiston opiskelijoilla ei ole hyviä työelämävalmiuksia. Etenkin omatoimisuus, innovatiivisuus ja mielikuvituksellisuus nähdään puutteellisina. Kaikilta osin tästä on vaikea olla yhtä mieltä. Tällä en tarkoita, että opiskelijat ovat esimerkiksi innovatiivisia ja mielikuvitusrikkaita kun heidän pitää selitellä miksei raportti valmistunut ajoissa tai miksi opiskelija ei tullut luennoille. Kaikki opiskelijat - ja monet meistä luennoitsijoista - ovat käsittääkseni hyviä selittelemään sen kaltaisia asioita.

Se missä botswanalainen opiskelija eroaa esimerkiksi suomalaisesta on usko ulkopuoliseen johdatukseen. Monissa raporteissa kiitetään Jumalaa siitä, että työ tuli tehdyksi. Ja jos korkein ei auta, niin maalliset voimatkin kelpaavat. Viimeisellä luentoviikolla kurssisaleista löytyy itseapuohjeita lähes asiaan kuin asiaan; innovatiivisuudessa , aloitteellisuudessa ja erityisesti mielikuvituksellisuudessa siis löytyy!

Esimerkiksi tohtori Dungu on esitteensä mukaan saapunut juuri Sesse Saarien vuoristosta. Vaivaisella viidellä eurolla tämä perinteinen herbalistitohtori antaa konsultaatioita muun muassa:

-naimattomuuden poistamiseen

-kehon kipuihin

-kohdun kipuihin

-painonhallintaan

-peniksen kokoon

-lisäkertoihin seksissä

-kuukautiskierron voimakkuuteen

-onneen

-urakehitykseen

-turvallisuuteen

-diabetekseen

-liikemenestykseen

-verenpaineeseen

-tuo takaisin menetetyn rakastajan

-oikeustapauksiin

-lapsettomuuteen

-seksuaalisairauksiin

-HIV/AIDSiin

-lottoon ja uhkapeleihin

Ja takuulla: jos työt tai raskaus eivät toteudu saa asiakas rahansa takaisin. Mutta muissa asioissa riski on asiakkaan.

Tenttituloksista ei sinällään ole mainintaan, mutta ehkä opiskelijat katsovat pelkän hyvän onnen riittävän. Esitteen perusteella on selvää mikä ryhmä on ensisijaisesti tohtori Dungun mielessä, sillä suurimmalla fontilla tuodaan esille mahdollisuus ”löytyy oma salaisuus jolla hallita omaa aviomiestä tai poikaystävää”…

Niin, tohtori Dungun numero on 752 44513, eteen vain Botswanan suunta, ja avio/avomies tai poikaystävä pysyy jatkossa aisoissa. Samalla voi pyytää lottorivin ja ehkä jokerin numerot sekä palauttamaan sen uusitun jokeripellen takaisin mainostoimistoon.

Ne pienet erot: WC

Tänne kantautuu tietoja, joiden mukaan Pohjois-Suomessa kaatuu väkeä sikainfluenssaan kuin espanjalaiseen aikoinaan. No ehkä pientä liioittelun makua, mutta täältä katsoen Pohjois-Suomen pitäisi olla viimeisiä paikkoja jonne possukuume pesii.

Samojen tietolähteiden mukaan epidemiaan on kuulema varauduttu Suomessa hyvin. Rokotetta on tarjolla ja yliopistojen vessoihin on ilmestynyt käsidesejä. Sikäläisen kollegan mukaan nyt olisikin tuhannen taalan paikka työmaajuopoille; ei sentään käsidesien nuolemisessa, mutta otti työpöytälaatikon pullosta huikan tai kaksi niin haju on sama kuin olisi juuri kätensä putsannut vessassa. Siisti mies on siisti - pienessä sievässäkin.

Täällä vessoissa ei ole käsidesejä, hyvä jos saippuaa, ja yliopistolla ei ihan kaikista hanoista aina tule vettäkään. Mutta kortsuja yleensä löytyy - jollei laari ole juuri sattunut tyhjentymään.

Epidemiansa kullakin.

Ne pienet erot: kahvihuone

En ole oikein päässyt sinuksi yliopistolaitosten kahvihuoneiden kanssa. Kahvia tulee kyllä kuppi tai ehkä kaksi juotua päivän mittaan mutta useimmiten 'yleisessä' kahvilassa. On ihan mukava päästä hetkeksi ulos yhdeltä ja samalta käytävältä - muutoin saattaa laitostuminen uhata. Eli reinot jalasta pois ja kahville!

Sen verran laitoskahvihuoneita on kuitenkin tullut nähtyä, että osaa verrata niitä toisiinsa. Kävin alkusyksyllä kotimaassa pari kertaa laitoksen kahvihuoneessa. Ensimmäisellä kerralla sisään astuessani pöydän ääressä puhe lakkasi ja silmät kääntyivät ikäänkuin ihmetyksestä. Eksoottinen vieraskin nielaisi loppuosan aloittamastaan tervehdyksestä, otti kahvinsa ja poistui. Maassa maan tavalla.

Tänään kävin täkäläisessä kahvitilassa - tai teehuoneeksi sitä kai pitäisi kutsua. Puhe ei sisäänastuessani lakannut vaan yltyi utelemaan kuulumisia, kokemuksia, tuliaisia, perheen vointia jne jne. Näin siitä huolimatta, että täällä sentään voisin edes kuvitella näyttäväni eksoottiselta, hiljentäväni väen. Mutta ei.

Sama asia tuli vastaan aamun laitospalaverissa. Olin ensimmäisenä paikalla, seuraavaksi sisäänastellut aiemmin minulle tuntematon kollega käveli suoraan luo ja istui viereiseen penkkiin vaikka kaikki kokouspöydän muut tuolit olivat vapaana!

Mutta takaisin kahville; toinen puoli tarinassa on se, että reilun tunnin päästä ohittaessani täkäläisen kahvitilan osa porukasta oli edelleen pöydän ääressä. Ja eivät kaikki 'afrikkalaiset' saati botswanat ole sen sosiaalisempia kuin suomalaiset tai vaikkapa rovaniemeläiset tai kiiminkiläiset, mutta ns. small talk osataan meitä paljon paremmin. Ja hyvä niin - on paljon mukavampi tulla töihin hymyillen takaisin ihmisille.

Älä koskaan ikinä muutu...

Olin pari kuukautta alkusyksystä Suomessa. Paluu Suomesta Botswanaan oli sulavaa; siirtyminen pohjoisen nollakeleistä lähes 30 asteen lämpöön nosti hien pintaan. Sitä eivät vähentäneet jalassa olleet talvikengät ja Oulusta mukaan tullut 'virkapuku' eli pikkutakki. Molemmat päätyivät täällä nopeasti eteiseen.

Ensimmäinen arkipäivä yliopistolla sujui kuin vanhoja aikoja muistellen. Kaikki olivat kovin iloisia tavatessa, jopa opiskelijat jotka eivät olleet juuri edenneet opinnäytteissään. Lounasaikaan tarjolla oli tutun turvallisesti riisiä ja kanaa. Ja iltapäivällä sain vanhasta muistista kutsun tulla mukaan tiedekunnan kokoukseen, jossa esiteltiin uusittua opetuspalautejärjestelmää ja tutkimusetiikan uusinta sisäistä ohjetta. Jälkimmäinen sai osakseen runsasta kritiikkiä. Ei ihme sillä ohjeen mukaan esimerkiksi akatemisesta plagioinnista voi seurata paitsi yliopiston sisäisiä sanktioita myös rikossyyte.

Olisi mielenkiintoista nähdä mitä Broadhurstin poliisilaitoksella tuumattaisiin kun dekaani tai rehtori marssisi kamarille tekemään rikosilmoitusta jostakusta Botswanan yliopiston lehtorista tämän kirjoittaneen Pula julkaisusarjaan jotakin ilman asianmukaista viittausta alkuperäiseen lähteeseen... Siinä saisivat raiskaajat ja rattijuopot jäädä tutkimatta kun poliisi siirtyisi yliopiston kirjastoon tutkimaan puuttuvia viittauksia ja lähdemateriaalia. Tosin etiikkaohjeen taustalla näytti olevan akateemisessa mielessä nouseva ja vakava ongelma, sillä voimistunut suoritusten seuranta ja siitä kasvaneet tulospaineet ovat ainakin tilastojen mukaan saaneet aikaan enenevässä määrin ilmoituksia ja epäilyjä tutkijoiden etiikasta. Silti raastuvalla uhkailu tuntui muustakin kokousväestä hieman liioitellulta.

Yhtä kaikki; puheenvuorot puolesta ja vastaan siirsivät kokouksen ilmoitettua lopetusaikaa käytännössä lähes kahdella tunnilla eteenpäin. Vaikka tulosvastuu ja alati tarkemmat hallinnolliset ohjeet painavat niin jotkut asiat eivät muutu. Aina on aikaa keskustella.

Pääkaupungin eläimistöä II

Luonto on Botswanan pääkaupungissa herännyt kevääseen. Linnut laulavat, perhosiakin näkyy ja talon ympärysmuurin liskot ovat ilmestyneet joukolla. Aurinko lämmittää. Ja kevätflunssa painaa ääntä.

Oli vuodenaika mikä hyvänsä, jotkin eläimet näyttävät pysyvän pääkaupungin raiteilla. Toissa-aamuna kodin lähiristeystä ylitti autojen kanssa sulassa sovussa suuri lauma lehmiä. Komea joukko. Näyttivät siltä kuin tietäisivät minne olivat menossa. Ja kohta tien ylitti kaksi potraa pahkasikaa. Tällä kertaa en ajanut päälle...

Yliopistolla työhuoneeseeni kantautui tuttu vuohikellojen ääni.

"Kiitos palautteestanne"

Matkailin alkukesästä pohjoiseen. Saapuessani Ouluun matkalaukkuni oli lentoyhtiön mukaan jäänyt koneesta Johannesburgiin. Olin kesävaatteissa ja kalenterista huolimatta Suomen "kesä" ei tuntunut sillä hetkellä lämmittävän. Ostin hieman paitaa, villaneuletta ja sen sellaista tarpeellista. Kaksi päivää myöhemmin SAS/Blue1 ilmoitti, että laukku on tullut ja valmis toimitettavaksi.

Lähdin samana päivänä Oulusta Helsingin ja Oslon kautta Huippuvuorille, joten poimin laukun lentokentältä. Seuraava yöpyminen oli Oslossa, jossa oli tuttu tilanne vastassa; laukku ei ilmestynyt liukuhihnalle. Reklamoin asiasta Finnairin tiskillä ja pyysin nöyrimmin, että laukku toimitettaisiin minulle ennen seuraavan päivän jatkolentoani Huippuvuorille. Vaatteiden ostaminen Norjassa tulisi kalliiksi ja Finnair lupasi peräti 70 EUR asti tukea ostoksiani. Mahdoton tilanne.

Laukku löytyi Helsingistä, mutta se ei saapunut ennen jatkolentoani, joten ostoksille. Annettu 70 EUR raja meni aivan liian nopsasti rikki. Sain kuitenkin sen verran päälleni vaatetta, että selvisin maailman laella kolmesta päivästä ilman laukkuani. Laukku odotti minua Oslossa.

Kotouduin takaisin Botswanaan, jossa oli edessä matkojen täyttämä kuukausi. Tämän jälkeen palasin Ouluun ja pääsin tekemään pyydetyt laskut tositteineen ostoksistani. SAS/Blue1:lta ei tullut mitään vastausta, mutta tilille ilmestyi laskutetun summan verran rahaa. Puhumatta paras. Finnair sen sijaan toimi toisin; liian vähän tekoja, aivan liikaa puhetta:

"Kiitos palautteestanne. Pahoittelemme viivästyneiden matkatavaroiden aiheuttamaa harmia ja vaivaa Oslon-matkallanne 11.6.2009. Kuljetusehtojemme mukaan lentoyhtiö on korvausvelvollinen viivästyneiden matkatavaroiden aiheuttamista kuluista, kun kirjallinen korvaushakemus on tehty 21 vuorokauden kuluessa matkatavaran saapumisesta. Teidän tapauksessanne korvaushakemus on toimitettu myöhemmin, joten emme korvaa viivästymisestä teille aiheutuneita kuluja. Finnair kuljetusehdot ovat luettavissa kotisivuillamme www.finnair.fi. Toivottavasti teillä on vakuutus, joka mahdollisesti korvaa vahingon.

Ystävällisin terveisin, Finnair Oyj, Asiakaspalautteet"

No joo. SAS/Blue1 huomasi oma-aloitteisesti olleensa itse aluperin myöhässä toimittaessaan matkalaukkuja ja korvasi matkustajalle aiheutuneet lisäkulut. Näin siitä huolimatta, että olin heidänkin osaltaan laskutuksessa hieman myöhässä. Finnair sen sijaan käänsi asian toisin päin. Ei auttanut kuin vastata samalla mitalla:
"Kiitos palautteestanne. Tehdään kaksi asiaa alkuun selväksi: 1. Finnairin asia ei ole huolehtia matkavakuutuksestani, vaan siitä että kaikki toimii kuten matkaa tehtäessä pitääkin, ja 2. minä en ensisijaisesti ollut myöhässä vaan Finnair toimittaessaan matkatavaroita. Uskon että olemme samaa mieltä näistä kahdesta kohdasta, näin siitäkin huolimatta että vastauksenne antaa ymmärtää toisin. Finnair epäonnistui palvelutehtävässään - sekään asiantila ei selviä kirjeestänne. Sen sijaan siitä selviää, että minä en matkustajana ole vastannut asiaan ajoissa... Ei tapahdu toisten. "

Tuohtuneen aloituksen päälle jatkoin selvitystä kyseisen matkan jälkeisistä matkoista ja aikapulasta sekä siitä, ettei pidä ottaa annettuna että kaikki matkustajat voivat lukea pienellä printattua tekstiä Finnairin www sivuilta. Matkalle lähtiessäni en tiennyt, että minun on voitava reklamoida 21 päivän kuluessa jos jotakin sattuu. Huomautin myös, ettei kyse ollut "Oslon matkasta" - matkustajan maailma kun ei lopu siihen mihin matka Finnairin koneilla päättyy. Tuskin minun olisi Osloon pitänyt ostaa pipoa, hanskoja ja lämmintä tuulipukua kesäkuussa.

Odotan mielenkiinnolla mitä kotimaisen lentoyhtiön asiakaspalaute tähän vastaa, mutta tässä vaiheessa näyttää siltä, että toinen pohjoismainen yhtiö on jo vienyt pelin. Onneksi on kilpailua.

Dekaania hautaamassa

Dekaanin suljetusta valintakokouksesta ei ehtinyt kulua montakaan päivää kun luottamuksellinen tieto virkaan nimitettävästä oli saavuttanut koko tiedekunnan henkilöstön. Kului kuitenkin viikkoja ennen yliopiston hallinto prosessoin dekaanin nimittämisen. Kirje lähti tulevalle dekaanille. Sillä välin toisaalla:

Tuleva dekaani, ja silloinen ainelaitosjohtaja, oli lähetetty Johannesburgiin johtamiskoulutukseen. Jo lentokoneessa hän oli tuntenut voimattomuutta. Perillä hän ei kyennyt kantamaan laukkujaan, vaan kollegat auttoivat häntä selviämään hotelliin ja kokouspaikalle. Johtamiskoulutuksen ensimmäisen aamupäivän jälkeen hän vetäytyi huoneeseensa lepäämään. Seuraavana päivänä hänet kiidätettiin sairaalaan. Diagnoosi oli sydänkohtaus. Se oli hänelle jo toinen.

Muiden koulutuksessa olleiden palatessa takaisin Gaboroneen dekaani in spe jäi sairaalaan. Kollegoiden mukaan oli onni, että kohtaus tuli juuri Etelä-Afrikassa, jossa sairaalahoito on erittäin hyvää ja monta kertaluokkaa laadukkaampaa kuin Botswanassa. Kaikki olivat hyvin luottavaisia tilanteeseen ja sen kehittymiseen potilasta tervehdyttävään suuntaan.

Seuraavalla viikolla naapurihuoneeni vieraileva professori ehdotti kollegoilleen laitoskokouksessa, että mitäs jos mentäisiin tervehtimään potilasta ja tulevaa dekaania viikonloppuna. Se piristäisi kollegaa mukavasti. Muut kyseisen laitoksen henkilöstöstä katselivat professoria ja etenkin toisiaan hieman kummeksuen: ’miksi me menisimme sinne? Hänhän on hyvässä hoidossa ja tulee kohta takaisin’. Mutta kukaan ei oikein halunnut sanoa suoraan ettei halua lähteä. Se olisi hieman epäkollegiaalista. Näin siitäkin huolimatta, etteivät potilasvierailut ole oikein tapanakaan Botswanassa; ihmisten annetaan täällä yleensä sairastaa ’rauhassa’. Toipilaskin tietää sen. Perinteisesti majan oviaukon eteen on tavattu laittaa puunpätkä poikittain osoittamaan sairastumista ja sitä ettei nyt ole oikea aika lähestyä talonväkeä.

Vieraileva professori oli kuitenkin päättäväinen. Hän yritti varata yliopiston autoa vierailua varten; ne lähtisivät mukaan ketkä haluaisivat. Osa kollegoista sanoi, ettei halua mennä niin pitkää matkaa millään Toyotalla, Mersu sen olla pitää. Yliopiston liikenneosasto pisti myös kampoihin. Potilaan katsominen on yksityinen asia, ja siihen ei voi eikä saa käyttää yliopiston autokalustoa, oli se sitten Toyota tai Mersu. Jälkimmäisiä vaihtoehtoja yliopistolla ei tosin ole tarjolla.

Kaupan päälle sairaalasta tuli tietoa, että potilas syö jo ja on hyvävointinen. Kollegiaalinen tuomio oli, että odotellaan kun potilas tulee kotimaahan ja palaa töihin takaisin. Vieraileva professori taipui kollegiaalisen enemmistön ja yliopiston hallintoon tahtoon. Sen sijaan hän yritti soittaa laitosjohtajalle. Sairaalasta sanottiin, ettei potilas pääse puhelimeen. Hän on teholla. Parantunutta vointia oli seurannut kolmas sydänkohtaus. Sitä seurasi neljäs, joka oli liikaa. Ja nyt alkoi tapahtua. Ihmiset aktivoituivat järjestämään ruumiinvalvojaisia ja hautajaisia. Yliopiston autokin saatiin käyttöön kun työtoverit halusivat mennä iltamyöhään vainajaa vastaan Etelä-Afrikan rajalle. Sähköposteja sateli keräyksistä, hautajaisvalmisteluista, rukoushetkistä ja tapaamispaikoista. Kuolema teki hänestä läheisen.

Jälkeenpäin ajatellen sydänkohtaus ei ollut mahdottoman suuri yllätys. Stressaava työ laitosjohtajana ja dekaanin viran hakuprosessin paineet yhdistettynä ’ukkomiehen habitukseen mutta poikamiehen statukseen ja elämäntapoihin’ ei lupaa pitkää ikää missään päin maailmaa.

Se nimittämiskirje jäi avaamatta.

Kampuksen talvinen kotieläinpiha

Yliopisto tyhjeni kesäkuussa. Opiskelijat poistuivat talvilomille, harjoittelujaksolle tai jotkut harvat onnekkaat palkkatöihin. Yliopisto ei kuitenkaan hiljentynyt opiskelijoiden puuttuessa luentosalien edustoilta ja jalkakäytäviltä. Ei vaikka iso osa henkilökunnastakin keskittyi joko maatilanhoitoon tai perheidensä ja sukulaistensa tapaamiseen kotimaissaan.

Kampuksen laajennusurakka jatkui ja uusia nostokurkia nousi aiemmin tyhjille tonteille. Siellä täällä löytyy kuitenkin edelleen laajahkoja viheralueita, joille ilmestyi uusia käyttäjiä. Olin aiemmin nähnyt kampuksella vuohia, mutta nyt business schoolin vieressä laidunsi lehmiä! Palatessani lounaalta ryhmä lehmiä käveli vastaan rakennustöiltä suojaavassa katetussa käytävässä. Ohitimme toisemme sulassa sovussa, toki jättäen akateemisen etäisyyden.

Vuohetkin palasivat. Yhtenä päivänä ne kiipeilivät villeille esi-isilleen tyypillisesti seinämillä. Kiipeilypaikan muodosti yliopiston pienen amfiteatterin jyrkkäkulmaiset portaat. Puheet kuulostivat jokseenkin yhtä yksitoikkoisilta kuin lähestyvistä vaaleista kuuluttavien megafoniautojen kaiut.

Määä.

Priska – se tavallinen tarina

Yöntumma nainen kävelee tien laidassa. Hän seuraa pientareelle pysäköityjen rekkojen muodostamaa jonoa valkoisissa housuissa ja viileään iltaan nähden aivan liian avokaulaisessa paidassa. Lopulta hän huomaa tien toiselle puolelle pysäköidyn automme ja ottaa uuden suunnan. Olemme kahden kollegan kanssa tutustumassa yhteen syrjäseutujen sosiaaliseen ongelmaan, joka liitetään kasvaneeseen matkailuun. Kazungulassa prostituutio on kytköksissä matkailuun lähinnä välillisesti; lisääntynyt tavarankuljetus ja kausiluonteinen työskentely tuottavat tarpeita ja mahdollisuuksia ansaita prostituutiolla.

Koputus ikkunaan ja pääsemme keskustelemaan. Paikallinen kollegani ratin takana hoitaa puhemiehen tehtäviä, minulle jää tehtäväksi avata ikkuna ja kätellä neiti.

>> Iltaa, mitä sinä täällä yksin kävelet?

>> Iltaa. Kuinka te voitte?

>> Hyvin. Etkö pelkää kävellä täällä yksin?

>> Een. Keitä te olette?

>> Olemme työreissulla täällä. Mitä sinä täällä yksin teet?

Läheltä näkee, etteivät Priskan silmät puhuessa juuri liiku. Keskustelukin etenee parhaimmillaan kuin toisinaan sähköpostissa, jossa esitetyt kysymykset ja saadut vastaukset eivät kohtaa. Lopulta kaartelu on tehnyt tehtävänsä ja meistä on saatu riittävä selvyys eli emme edusta virkavaltaa tms. ja meissä voi olla asiakkuuspotentiaalia.

>> Minun nimeni on Priska.

>> Mistä päin tulet?

>> Zimbabwesta, Bulawayosta. Olen työtön opettaja ja tulin Botswanaan töihin.

Seuraa pitkähkö kertomus kotimaan ongelmista ja Robert Mugaben hallinnosta. Kaikki kuulostaa valitettavan tutulta. Sen jälkeen keskustelu taas etenee nopeasti olettamaamme suuntaan:

>> Nyt olen palaamassa takaisin kotiin.

>> Mitä nyt teet työksesi?

>> Olin siivoojana. Mitä te täältä etsitte? Etsittekö ystävää?

Tässä vaiheessa puhemiehemme vie keskustelua hieman liian lujaa vauhtia eteenpäin. Tai ehkä tunne kovasta kyydistä johtuu siitä, että olen hänen ja Priskan välissä. Meidät kutsutaan drinksuille ja jatkoille, kunnes alueelta kotoisin oleva kollegani ’vetää käsijarrusta’.

Toivottamme hyvää illanjatkoa Priskalle. Hän tarjoaa vielä puhelinnumeroaan, ja kertoo samalla nykyisen asuinpaikkansa sijainnin Kazungulassa. Ilmeisesti sanonta ’yrittänyttä ei laiteta’ tunnetaan hänenkin ammatissaan, ja hän ei enää olekaan kotimatkalla Zimbabween. Poistumme ja hän jää kolaamaan rekkajonoa eteenpäin.

Saamamme kuva vastaa pitkälti julkisuudessa esitettyä. Prostituoitujen ’tiedetään’ tulevan ulkopuolelta, erityisesti Zimbabwesta. Julkisuuden kuvaa alleviivaavat kauhukertomukset ihmiskaupan karmeista ääritapauksista, kuten takavuosina rekalla Botswanaan tuodusta konttikuljetuksesta, jossa kuormana olleet lähes 20 nuorta naista olivat tukehtuneet kuljetuksen aikana. Kuljettaja yritti peittää jälkensä hävittämällä ruumiit puskaan, mutta jäi teostaan lopulta kiinni. Kuvaa ulkopuolelta tuodusta ongelmasta alleviivasi se, että myös rekka ja kuljettaja olivat Zimbabwesta.

Samoin Kazungulassa ihmiskaupan nähdään pyörivän ulkomaalaisten voimin; sekä asiakkaiden eli rekkamiesten että prostituoitujen nähdään tulevat lähimaista, erityisesti Zimbabwesta ja Sambiasta. Jotkut näkevät että myös ulkomaiset matkailijat käyttävät prostituoituja ja lisäävät seksikauppaa alueella. Toisaalta tutkimushaastatteluissa selviää, että myös paikallisesta kylästä moni työtön nuori motswana nainen hakee parannusta elintasoonsa – rahaa uuteen puhelimeen, vaatteisiin ja koruihin – rekkajonosta. Osin sen seurauksena alueen HIV/AIDS -tilastot ovat korkealla tasolla verrattuna moneen muuhun syrjäseudun kylään. Myös muualla Botswanan pohjoisosissa on havaittu sama muutos. Esimerkiksi luonnonsuojelualueille johtavien teiden rakentaminen ja sitä myötä lisääntynyt liikkuvuuden ja kausityöntekijöiden ilmaantuminen on nostanut joidenkin kylien HIV/AIDS -lukuja.

Pari iltaa myöhemmin näemme Priskan ohimennen uudelleen. Hän esittäytyy. Nimi on pysynyt samana, mutta tällä kertaa hän on töissä läheisessä baarissa tarjoilijana. Toisin kuin hän, emme ilmeisesti saaneet aikaan mieleenpainuvaa kokemusta.

Saisimmeko luvan tutkia?

Olin opiskelijoiden kanssa kenttäkurssilla Kasanessa ja Kazungulassa, Botswanan pohjoisosissa. Kasane on yksi maan matkailun hot spoteista, Kazungula lähinnä läpiajo- ja rajanylityspaikka Sambiaan. Tarkoituksena oli haastatella paikallisyhteisön jäseniä ja turisteja. Ministeriön myöntämästä tutkimusluvasta huolimatta pääsy paikallisten ja turisten luo osoittautui haastavaksi.

Jotta paikallisyhteisön jäseniä voi lähestyä tutkimusmielessä, tulee ensin saada lupa myös kyläpäälliköltä. Pelkkä kaukaisen ministeriön lupa ei käytännössä riitä, tai ainakin paikallisen auktoriteetin konsultointi avaa haastateltavien ovet varmemmin, ja ilman mahdollisia mielenilmauksia ja ’tervemenoa’ toivotuksia.

Kävimme illalla tunnustelemassa epävirallisesti ensin Kazungulan päällikön kantaa. Hän otti meidät vastaan iltatoimiensa ohessa pyyhe lanteillaan. Päällikkö antoi tukensa mutta pyysi tulemaan seuraavana aamuna kyläneuvoston eteen kertomaan mistä laajemmin on kyse, ja tuomaan opiskelijatkin näytille. Aamulla istuimme muovituoleissa laajassa ympyrässä puun alla ja setswanaa taitavat kollegani selittivät mistä asiassa on kyse. Kuten tavallista, asiasta keskusteltiin pitkään ja monen ihmisen toimesta. Samalla asia paisui osaksi alueella tarvittavaa kehittämisprojektia, jossa pyritään saamaan HIV/AIDS epidemia kuriin paikallisesti.

Tämä käänne oli äkkiseltään ajatellen yllättävä. Kenttäkurssimme tutkimuskysymykset toki osin liittyivät HIV/AIDS:n vaikutuksiin matkailussa ja sivusivat alueella kasvanutta prostituutiota, mutta pääosin tarkoituksena oli tarkastella ihmisten suhtautumista matkailuun ja sen vaikutuksiin hieman yleisemmällä tasolla. Kenttäkurssitutkimuksen ja vielä suunnitteluasteella olevan kehittämisprojektin yhdistämisen kautta nousi esiin se, että ehkä tutkimusta pitäisi tehdä vasta kun projekti on käynnissä. Olimmekohan siis liikkeellä liian aikaisin? Erityisen tärkeäksi näytti nousevan tarve projektin ohjausryhmän perustamiseen, vasta sen jälkeen voitaisiin tehdä muuta, kuten esimerkiksi tutkia. Kollegoilta meni tunti vakuuttaa kyläneuvoston kriittiset äänet siitä, että perustietoa kannattaisi kerätä jo ennen ohjausryhmän määrittämistä ja projektia; kerättyä tietoa olisi siten mahdollista hyödyntää projektisuunnitelman laadinnassa. Ja lopulta kenttäkurssilla ei alun perin ollut mitään yhteyttä paikan päällä ilmenneeseen projektiaihioon.

Saimme luvan edetä tahollamme, mutta yhteistyössä esille tulleen projektin kanssa. Seuraavaksi suuntasimme Kasaneen, joka on pienen kaupungin kokonainen ja näköinen paikka – ainakin verrattuna Kazungulaan. Myös asiat hoituivat ’urbaanimmin’; ei neuvostoa, ei muovituoleja puun alla, vaan päällikkö odotti siistissä toimistossaan puku päällä meitä. No tukka hänellä oli hieman sekaisin ja pystyssä muistuttaen jotakuta amerikkalaista ammattilaisnyrkkeilypromoottoria. Viiden minuutin keskustelun jälkeen hän toivotti menestystä tutkimukselle ja siirtyi seuraavan kokoukseen.

Nyt paikallisyhteisön tutkimus oli tekemistä vaille valmis. Sen sijaan turistien haastattelu osoittautui hyvin vaikeaksi. Turistisesongin piti olla lähes parhaassa vauhdissaan alueella, mutta turisteja ei juuri näkynyt. Tai kun näkyi he istuivat joko ohi kiitävässä safariautossa tai Chobe –joella kulkevassa risteilyveneessä. Lisäksi turisteihin törmäsi kun kävimme kollegojen kanssa katsomassa miltä neljän ja viiden tähden majoituspaikat näyttävät. Turistit istuivat terasseilla, makoilivat uima-altaiden läheisyydessä tai tiirailivat joelle kiikareillaan khaki -väritys yllään.

Näkymä oli kuin suoraan matkailua ja kehitystä käsittelevästä oppikirjasta. Botswanan matkailutalous on pääosin ulkopuolisten (etenkin eteläafrikkalaisten) käsissä. Tämä selittää sen, miksi lähes 80 prosenttia matkailijoiden kuluttamasta rahasta virtaa lopulta Botswanan ulkopuolelle. Itse asiassa pääosa rahasta ei koskaan edes saavu maahan, sillä lentoyhtiön ja matkanjärjestäjän osuus on keskimäärin yli puolet matkan kokonaiskuluista, ja päästäkseen Botswanaan ja Kasaneen länsimaisen matkailijan on pakosta käytettävä kansainvälistä lentoyhtiötä ja useimmiten käytännössä myös itselleen läheistä matkanjärjestäjää. Ja jos matka suuntautuu monikansalliseen hotelliin, joita on runsaasti Kasanessakin, vain noin 20 prosenttia matkailijan kuluttamasta rahasta jää kohdemaan aluetalouden kiertoon. Loput vuotavat ulkopuolelle (tai eivät siis koskaan edes saavu Botswanaan).

Tämä tuli hyvin ilmi yhdessä viiden tähden majoituspaikassa. Se oli hieno ja upealla paikalla, joten mielenkiinnosta kysyin vastaanotosta huoneen hintaa. Sitä ei osattu sanoa. Hintatiedot, varaukset ja myynti tapahtuivat kuulemma Etelä-Afrikasta Johannesburgista käsin. Todennäköisesti myös maksu menisi sinne. Ehkä näiden hotellien sijaan olisi kysyttävä hintoja paikallisomisteisista liikkeistä – se ei vain usein näy päälle, eivät edes alhaiset tähtimäärät ovipielessä takaa ’paikallisuutta’.

Hotellit eivät olleet kovin kiinnostuneita päästämään opiskelijoita tiloihinsa häiritsemään asiakkaitaan. Yhdet pakit saatuamme päätimme ’häiritä’ vain paikallisyhteisön jäseniä kysymyksillämme.

Kombi kulkee

Julkinen liikenne on Botswanassa hyvällä mallilla verrattuna moneen muuhun eteläisen Afrikan maahan. Ainakin sitä uskaltaa käyttää. Gaboronessakin työmatka kulkee sujuvasti 'kombilla' eli noin 12-x matkustajaa ottavalla pikkubussilla. Kyse on 'hiace' luokan autosta, joka on tuunattu penkein ja useimmiten poppikonein. 'Kombissa on tunnelmaa'.

Kombien reittikarttaa ei ole olemassa, ei ainakaan ostettavassa tai tutustuttavassa muodossa, vaan autojen numerot ja niitä vastaavat reitit oppii erehtymisen ja erehtymisen kautta. Minulle sopii neljän eri reitin autot, joista kaksi - Broadhurst 2 ja 5 - tuovat noin 200 metrin päähän kotiportista. Tlokweng 2 ja 5 ovat nopeampia , mutta ohittavat kodin lähes kilometrin päästä. Loppumatkan saa kävellä.

Ruuhka-aikaan kombi voi olla nopeampi kyyti kuin yksityisautoilu. Vaikka täkäläiset kombikuskit käyttäytyvät maltillisemmin kuin eteläafrikkalaiset tai esimerkiksi kenialaiset kollegansa, niin heillä on täälläkin ruuhkissa vahva etuajo-oikeus. Se ei perustu mihinkään kirjattuun sääntöön vaan puhtaaseen röyhkeyteen - tai asiakkaiden tarpeisiin päästä perille ajoissa. Viime kädessä kyse on kuitenkin rahasta. Usein kuskit saavat palkkansa joko provikkaperiaatteella ja/tai tietyn ajomäärän ja asiakkaiden jälkeen kaikki asetetun rajan ylittävät tulot tulevat kuskille. Tällöin on tärkeää tehdä mahdollisimman monta edestakaista reittiajoa, ja mahdollisimman täysillä autoilla.

Auton täyttöä varten osa kombeista käyttää niin sanottuja sisäänheittäjiä, jotka tunnistaa agressiivisesta viittoilusta ja kovasta äänestä, jolla potentiaalinen asiakas yritetään saada omaan autoon. Parhaimmillaan eri autojen sisäänheittäjät pääsevät keskenään käsirysyyn asiakkaista.

Kombi on bussin ja taksin risteymä, mutta lopulta ehkä kuitenkin lähempänä bussia. Se poimii ja pudottaa matkustajat missä vain reittinsä varrella, oli levikettä tai ei. Ja hintakaan ei päätä huimaa; kaupunkialueella taksa on 25 senttiä.

Lukukauden päätös lähestyy

Jälleen on se kiireisin aika lukukaudesta: tenttiperiodi. Opiskelijat ovat hermostuneen epävarmoja ja epätietoisia kaikesta, mutta viime lukukauteen verrattuna lähikollegat ovat yllättävän rauhallisia. Uusi matkailun laitos päätti hallinnoida itse tenttinsä, jolloin epävarmuuden, kiireen ja byrokratian ilmapiiriä luonut keskitetty yliopiston tenttitoimisto ei ole päässyt häiritsemään valmistautumista. Ainoa itsenäisyydestä aiheutunut lisätyö on ollut tenttikysymysten kopiointi ja vastapaperien hankinta.

Vastuu tenttiprosessin onnistumisesta luonnollisesti myös siirtyi laitokselle, mutta niin se on käytännössä vaikka hyödyntäisi tenttitoimistoa. Viime lukukauden luentojeni tentistä puuttuivat kysymyspaperit. Tenttitoimisto unohti toimittaa ne saliin. Siinä ei auttanut selitellä ’kenen syy’ ja levitellä käsiään, vaan oli juostava paperit ko. toimiston suurelta pöydältä, jotta opiskelijat saisivat kurssinsa päätökseen ajallaan. Onneksi kysymykset sentään oli kopioitu valmiiksi.

Itsenäisesti hallinnoituihin tentteihinkin voi toki sisältyä ’normaalia’ dramatiikkaa, sillä tenttiperiodi saa aikaan henkistä ja fyysistä painetta, joka joskus purkautuu yllättävillä tavoilla varsinaisessa tenttitilanteessa. Kurssini tentissä, joka minun tuli luennoitsijana valvoa yhdessä ennalta sovitun kollegan kanssa, yksi opiskelijoista alkoi pidellä päätään ensimmäisen puolituntisen jälkeen. Lopulta silmiä alkoi ilmeisen selvästi kirveltää, seurasi itkua ja käsi nousi ylös. Kyseessä oli migreenikohtaus, jonka seurauksena opiskelija kertoi menettäneensä näkökykynsä. Protokollan mukaan kysyin haluaako hän keskeyttää tentin… Hän ei varsinaisesti vastannut kysymykseen vaan kertoi ettei näe mitään. Totta, tyhmä kysymyshän se oli ja tulkitsin äkillisen kyvyttömyyden nähdä haluksi keskeyttää tentti. Talutin hänet salin ovelle, josta hänet vietiin yliopiston terveysklinikalle. Myöhemmin iltapäivällä sain klinikalta kirjeen, jossa todettiin opiskelijan olevan kyvytön opintoihin kyseisenä päivänä. Syytä ei kerrottu. Uusintatenttiin siis.

Terveyden äkillisen horjumisen lisäksi tenttitilaisuuksia vaivaa pyrkimys lunttaukseen. Esimerkiksi kännykät pyydetään jättämään sekä kirjallisissa että suullisissa ohjeissa laukkuihin tai valvojan pöydälle. Siitä huolimatta niitä saa kerätä tentin aikana pois. Opiskelijat räpläävät niitä ’salaa’, ja on vaikea sanoa mistä puhelimen käytössä on kulloinkin kyse. Ohjeiden mukaan opiskelija, jolla on kännykkä hallussaan tentin aikana tulisi automaattisesti hylätä. Se kuitenkin tuntuu hieman kovalta ratkaisulta. Tosin säännöt ovat kaikille selvät, joten kännykkäänsä tentissä käyttävä opiskelija tietää ottavansa riskin.

Silloin tällöin löytyy myös lunttilappuja. Paras kuulemani tapaus on viime vuodelta. Tenttivalvojat huomasivat varttuneemman opiskelijan käyttäytyvän hieman epäilyttävästi. Suuressa tiiviissä salissa he eivät päässeet aivan opiskelijan tuntumaan, mutta tentin loputtua he lähestyivät vastauspaperiaan palauttavaa opiskelijaa, joka huomasi tilanteen kehittyvän epämiellyttävään suuntaan. Opiskelija sujautti taskussaan olleen pienen paperinpalan suuhunsa ja alkoi jauhaa…

Valvojille jäivät tähteeksi vain vastauspaperit, joista selvisi, että kyseessä oli kasvatustieteiden opintojaan täydentävä peruskoulun opettaja! Hän oli ilmeisesti saanut oppinsa omassa luokassaan.

Vappua ilmassa?

Vappu ei täällä ole kummoinen juhla. Vapaapäivä toki, ainakin periaatteessa, mutta jopa opiskelijat jaksoivat olla kiusaksi saakka vappuaattona (vielä iltapäivällä...) yliopistolla ja kysymässä tenttimenestystään tai keskustelemassa opinnäytteistään. Teki mieleni kysyä 'etteikö teillä ole elämää', mutta tajusin kysymyksen paitsi epäsoveliaaksi oppiaineen ainoalle professorille ja myös sattuvan pahasti omaan nilkkaan... Hipsinkin pois heti kun olin saanut viimeisen graduopiskelijan kommentoiduksi hieman kello kolmen jälkeen.

Vappu ei täällä nimeä lukuunottamatta merkitse työläisten ja opiskelijoiden juhlaa. Marsseja tai banderolleja ei näy, ei vaikka on tärkeä vaalivuosi. Jotkut kollegani jopa ehdottivat palaveria vappupäivälle. Kerroin olevan kiireinen tuolloin. Varmaan... Kuulin että osa työkavereista jopa luennoi vappupäivänä: kello 08 aamulla... Ainoa kestävä johtopäätös on, että vappu on länsimainen keksintö - ja minä sen itäisen haaran kulttuurinen tuote. Toisaalta naapurissa Namibian pääkaupungin pääkadulla 'marssitaan kuin Kemissä ja Kotkassa' - ainakin takavuosina niin tehtiin ja nyt laman aikana siihen luulisi olevan erityistä tarvetta myös täällä Botswanassa.

Tällä viikolla yliopistolla muun muassa päätettiin, ettei uusia virkoja toistaiseksi täytetä ja palkkojen taso pidetään nykyisellään aiemmista suunnitelmista poiketen. Vappudemonstraatioihin olisi siis tarvetta, mutta yliopistoväkikin siirtyi jouhevasti huolehtimaan peltotilkuistaan ja karjastaan. Ehkä se on realismia.

Onneksi jääkiekon MM-kisojenkin aikana 'rakkaaseen vihamieheen' voi luottaa: Gaboronen ruotsalainen yhteisö oli päättänyt järjestää vappuaaton illanvieton. Paikalla oli noin 40 henkeä ja heitä ei näyttänyt haittaavan 200 vuotta sitten tapahtunut uusjako, muutamat suomalaisetkin saivat olla edelleen mukana kansankodin juhlassa. Isäntien johdolla muun muassa lauloimme 'Valbolgin lauluja', joiden joukossa oli myös Runebergin tuotantoa. Falukorvia ei ollut mutta muuta perusmakkaraa riitti, juomaa myös. Tack så mycket.

Ilmojen puolesta täällä on vappuisaa; hieman viileää (yli 20 C kuitenkin), tuulista ja yllättäen sateleekin ajoittain. Mutta toisin kuin Suomessa täällä mennään kohti talvea, kylmyyttä ja 'puutetta'. Ehkä se vie terän täkäläiseltä vapunvietolta.

Dekaania etsimässä

Tiedekuntamme johtopaikka oli isossa lehti-ilmoituksessa haussa. Dekaanin tehtävänä on johtaa tiedekunnan toimintaa ja tukea laitosten kykyä suoriutua opetus- ja tutkimustehtävistään. Täällä puhutaan laitosten toiminnan mahdollistamisesta. Tärkeä tehtävä, jonka luulisi kiinnostavan hakijoita.

Saimme kaksi hakijaa. Samoin luonnontieteellinen ja yhteiskuntatieteellinen tiedekunta saivat kaksi hakijaa. Kasvatustieteisiin ja humanistiselle alalle riitti vain yksi hakija per tiedekunta. Se kertoo yleismaailmallista kieltä siitä miten haluttuja yliopistojen johtopaikat nykyisin ovat. Laitosjohtajiksi ihmisiä joudutaan suorastaan pakottamaan. Kirjaimellisesti.

Botwanan yliopistossa dekaaninvalinta tapahtuu kahden rinnakkaisen arviointiprosessin kautta. Yliopiston keskitetty arviointijärjestelmä koulii hakijat ja heidän johtamiskykynsä lähes kaksipäiväisen grillaamisen – ’braaittamisen’ – kautta. Hakijat haastatellaan, testataan psykologisesti ja heille annetaan johtamis- ja vuorovaikutustehtäviä suoritettaviksi ja ratkaistaviksi. Tämä keskitetty arviointiprosessi antaa kuvan hakijoiden yleisestä johtamispätevyydestä, mutta sivuuttaa alakohtaiset kriteerit. Arvioinnin toinen prosessi tapahtuukin tiedekunnissa, jossa pysyvä virantäyttökomitea haastattelee hakijat suhteessa kyseiseen tiedekuntaan ja sen johtamistarpeisiin. Komitea tekee lopullisen esityksen huomioiden tekemänsä haastattelun ja yliopiston keskitetyn arviointiprosessin tulokset.

Haastattelimme hakijat, joista toinen on nykyinen varadekaani ja toinen tiedekunnan yksi laitosjohtaja. Varadekaanilla oli haastattelussa etulyöntiasema, sillä kolmestatoista haastattelukysymyksestä melkoinen osa liittyi yliopiston ja tiedekunnan strategian tuntemuksen kautta avautuviin näköaloihin. Toisen hakijan etuna oli puolestaan etnisyys; toisin kuin varadekaani hän on motswana. Hän on myös osoittanut pätevyytensä menestyksekkäänä laitosjohtajana. Erityisesti niin sanotut yhteiskuntasuhteet ovat hänen johtamisaikaan toimineet hyvin ja niitä suhteita liiketaloustieteiden tiedekuntakin tarvitsee. Tässä suhteessa paikallisuudesta on auttamatta etunsa, kunhan myös akateemiset kriteerit täyttyvät.

Vararehtori johti puhetta ja minun etukäteen sovituiksi kysymyksikseni sattuivat kohdat koskien tutkimusstrategiaa ja henkilöstöjohtamista. Molemmat ovat tärkeitä asioita, ja kandidaatit selviytyivät hyvin vastauksissaan, varadekaani käyttäen yliopiston hallintokieltä ja sisäistettyjä tavoitetiloja ja -lukuja, laitosjohtaja selittäen asioita hieman maallikkomaisella tasolla.

Vastaukset arvosteltiin komiteassa vuoronperään kysymyskohtaisesti. Ei jäänyt epäselväksi kumpi hakijoista selviytyi paremmin. Näin siitäkin huolimatta, että paikallistamispolitiikkaa ilmeisen selkeästi kannattaneet pyrkivät aika näkyvästi nostamaan ’omaa hakijaa’, mutta toisaalta he eivät laskeneet kilpailevan hakijan arvosanoja kohtuuttomasti – jossain näyttää tulevan vastaan pelinpolitiikan rajakin. Mutta asia on vielä kesken, sillä lopullinen virantäyttökomitean päätös edellyttää tietoa keskitetyn arviointiprosessin tuloksesta. Sen jälkeen ’peli’ vastaa todennäköisesti alkaa.

Professoria etsimässä

Uudella matkailun laitoksella on professuuri avoinna. Paikka avattiin jo ennen laitoksen perustamista johtamisen laitoksen alaisuudessa. Hakijoita on ollut vähänlaisesti. Sama tilanne on ollut Maunin kampuksella, jossa matkailun professuuriin ei hakijoita siunaantunut lainkaan, ja lopulta paikkaan haettiin professoria tai ’erikoistutkijaa’. Ei hakijoita.

Saimme Botswanan yliopiston pääkampukselle Gaboroneen lopulta yhden muodollisesti pätevän hakijan. Hän on tohtori naapurilaitokselta. Tutkinto on hakuilmoituksen mukaisesti matkailututkimuksesta tai vastaavalta alalta eli jälkimmäisestä, mutta tutkimus on pääosin muulta alalta ja opetuskokemusta ei ole matkailun tutkimuksesta lainkaan.

Monessa muussa maassa ja arviointijärjestelmässä tilanne olisi suhteellisen selvä; muodollisesti pätevä mutta tutkimukselliset ja opetukselliset näytöt eivät riittäne kyseiseen virkaan. Täällä arviointitilanteen tekee haasteelliseksi kaksi asiaa. Hakijoita, oli kyseessä lehtoraatti tai professuuri, ei arvioida ulkopuolisesti, vaan kyseisen laitoksen päätöselin eli laitosneuvosto tekee esityksen tiedekunnan virantäyttökomitealle, joka esittelee asian päätösvaltaa käyttävälle yliopiston senaatille. Toinen haaste on niin sanottu paikallistamispolitiikka (localisation policy), joka pyrkii edistämään maan kansalaisuuden omaavien virkakehitystä.

Batswanoiden virkakehityksen suosiminen on hyvä asia, mutta sisäinen arviointiprosessi yhdessä paikallistamispolitiikan kanssa mahdollistavat akateemisesta näkökulmasta varsin mielenkiintoisia virantäyttöprosesseja. Niin nytkin. Matkailun professuuria hakenut paikallinen kandidaatti on muodollisesti mutta hyvin todennäköisesti ei sisällöllisesti pätevä. Johtamisen laitosneuvosto päätti kuitenkin pitää kahta päivää ennen matkailun laitoksen perustamista kokouksen jossa neuvosto päätti esittää hakijan valitsemista virkaan. Kokouspäivä sattui muutaman päivän ilmoitusajalle ajankohtaan, jolloin kaikki vielä tuolloin johtamisen laitoksella työskentelevät matkailualan tohtori- ja maisteritasoiset opettajat olivat pitämässä kenttäkurssia 600 kilometrin päässä Gaboronesta, minä mukaan lukien. Siitä huolimatta laitosneuvosto ei saanut asiassa yksimielisyyttä ensimmäisessä kokouksessa vaan asia jouduttiin siirtämään seuraavan aamun uuteen kokoukseen. Yön eli illan konsultaatioiden aikana esitystä vastustanutkin henkilö muutti mielensä ja päätösesitys saatiin yksimieliseksi. Asiaa ei todellakaan haluttu jättää ’sattuman’, alan tutkijoiden saati uuden matkailun laitosneuvoston päätöksen varaan.

Samassa yhteydessä hakija esitti nykyisen virkansa siirtämistä johtamisen laitokselta matkailun laitokselle. On vaikea arvioida mihin tällä prosessilla pyrittiin mutta varmaankin tukemaan professuurivalintaa laitosneuvostossa. Pahaksi onneksi kyseinen asia ei kuulu laitosneuvostolle vaan dekaanille, joka konsultoituaan johtamisen laitoksen ja perustetun matkailun laitoksen johtajaa esitti siirron epäämistä. Keskeisenä syynä oli se, ettei siirron esittänyttä pidetty pätevänä matkailun tutkimuksen tutkijana ja opettajana. Mielenkiintoista tässä on se, että siirrossa kyse oli yliassistentuuritasoisen viran siirtämisestä. Jääkin nähtäväksi onko sama hakija sen sijaan pätevä alan professuuriin.

Yliopisto: notkea vanhus

Yliopisto on monisatavuotiseksi ja usein norsunluutorniksi rinnastetuksi instituutioksi varsin notkea. Joka vuosi tuntuu tulevan eri tasoisia ja tavoitteisia rakenteellisia muutoksia, joiden suunnittelu ja toteuttaminen vievät enenevässä määrin aikaa itse ydintehtäviltä; tutkimukselta ja siihen perustuvalta opetukselta. Kuten Suomessa myös Botswanassa yliopistoihmiset muistelevat kaiholla menneitä aikoja, jolloin riitti että hoiti opetuksensa ja julkaisi. Nyt kaikesta tulee pitää kirjaa ja osata raportoida tekemisensä 'oikein' sekä kehittää osaamistaan ja toimintaansa siten, että se tukee organisaation strategisia kehityssuuntia. Ja joka vuosi pitää tehdä edellistä enemmän ja paremmin.

Botswanan yliopistossa yksi keskeinen kehityssuunta on kansainvälistyminen. Se kuulostaa suomalaiseen korvaan tutulta. Tavoitteena on tutkimuksen ja opetuksen laadun kehittäminen. Jälkimmäisen kautta pyritään siihen, että lähitulevaisuudessa tutkinto-opiskelijoista kymmenen prosenttia olisi ulkomaisia opiskelijoita. Samalla yliopiston kokonaisvetovoima kasvaisi; nykyisten 12 000 opiskelijan lisäksi vuonna 2015 kampuksella olisi noin 6 000 opiskelijaa lisää ja henkilöstön määräkin nousisi nykyisestä 700 yli 1 000 tutkijaan.

Samoin kuin meillä myös täällä kansainvälistymisen toteuttamiseen ja ’kaikkinaisen’ laadun varmistamiseen on valjastettu uusittu palkkajärjestelmä, tutkimusrahoituksen sisäiset arviointi- ja raportointiprosessit sekä opetusohjelmien kehittäminen. Toiminnan parantamiseen on valjastettu kansalliset sivistyspäämäärät, kuten rakentaa Botswanasta tietoyhteiskunta vuoteen 2016 mennessä, mutta yliopistohallinnon tavoitteiden tausta on myös raadollisempi. Aiemmin Botswanan yliopisto oli maan ainoa organisaatio, joka tarjosi yliopistotasoisia tutkintoja, mutta nykyisin monet afrikkalaiset ja erityisesti eurooppalaiset yliopistot tarjoavat pääosin etäopetukseen pohjautuvia tutkintoja. Lisäksi Botswanaan on rantautunut muutamia ulkomaisten yliopistojen filiaaleja ja maa on myös kehittämässä toista omaa yliopistoa - Botswana International University of Technology and Science (BIUST) - pääkaupungin ulkopuolelle. Tämän päälle lähellä Etelä-Afrikassa tarjotaan kilpailukykyisiä tutkintoja.

Botswanan yliopisto on vastannut olemassa olevaan kansainväliseen ja orastavaan kotimaiseen kilpailuun kehittämällä palkitsevampaa palkkajärjestelmää. Aivovuoto yliopistolta elinkeinoelämän palvelukseen on ollut rajua ja professuureihin ja varttuneempien tutkijoiden virkoihin on ollut viime vuosina vaikea löytää kiinnostuneita paikallisia hakijoita. Tässä suhteessa Zimbabwen kriisi on ollut onni onnettomuudessa, sillä se on tuottanut maahan päteviä pätkätyöläisiä. Jatkossakin virkojen täyttötilanne saattaa pysyä samana, sillä en ole tavannut vielä ketään, joka olisi muutama vuosi sitten käyttöön otettuun palkkiojärjestelmään tyytyväinen – suomalaiseen yliopistojen uuteen palkkajärjestelmään sentään osa kollegoista on nykyään ilmeisen tyytyväisiä. Toisin kuin täällä liksaa on tullut lisää ja siihen voi vaikuttaa tekemistensä kautta.

Botswanan yliopistossa pyritään parantamaan olemassa olevia koulutusohjelmia kansainvälisten arviointien kautta. Samalla laajennetaan opetustarjontaa ja yksiköitä. Pääkampukselle Gaboronessa ollaan parasta aikaa rakentamassa teknillistä ja lääketieteellistä yksikköä, ja Mauniin ollaan sijoittamassa Botswanan yliopiston suurta kakkoskampusta. Samalla luodaan ’school –järjestelmä’ ainelaitosten ja tiedekuntien väliin. Jotta rakenteellinen muutos ei olisi liian yksinkertainen samalla pyritään paitsi yhdistämään olemassa olevia ja luomaan uusia ainelaitoksia myös vähentämään tiedekuntien määrä nykyisestä seitsemästä viiteen. Tämän päälle kehitetään yliopistollisia monitieteisiä tutkimuskeskittymiä ja avainaloille tutkimusinstituutteja. Uusia johtajien ja päälliköiden paikkoja onkin usein auki yliopistolla.

Kaikki tämä sekavahko tohina tuntuu tutulta Suomesta. Ainoa keskeinen elementti mikä täkäläisestä keskustelusta näyttäisi puuttuvan on yliopistojen yhdistämistarve. Ehkä siihenkin päästään lähitulevaisuudessa, kunhan BIUST on saatu ensin jaloilleen. Lisäksi tarvittaneen yksi opetusministeriön virkamiesvierailu Botswanasta maahan, joka tunnetaan Nokiasta ja Pisa tuloksistaan (sekä kouluampumisista), tai satunnaisen virkamiehen osallistuminen kansainväliseen hallintoseminaariin, jossa suomalainen kollega esitelmöi taannoisista saavutuksistaan korkeimman opetuksen ohjauksessa.

Nielaise – ja katse tulevaisuuteen

Uudessa paikassa kiinnittää huomiota asioihin, jotka saattavat jäädä paikallisilta huomioimatta, asioihin jotka otetaan arjessa siinä määrin itsestään selvyyksinä, ettei niitä käytännössä huomata. Ensimmäisellä viikolla istuskelin Gaboronen keskustassa sijaitsevan kotimme pölyisessä ’ruskeassa puutarhassa’. Katselin pihan puissa istuvia ja taivaalla lentäviä lintuja. Tex Willerin uskollisena lukijana osa kauempana taivaalla lentävistä linnuista tuntui ikään kuin kaartelevan ryhmässä, aivan korppikotkien lailla. Mutta tuskin korppikotkia sentään pääkaupungin taivaalla kaartelisi. Vai…?

Yritin kiikaroida mutta kiikareista ei ollut apua lajinmääritykseen; matka oli liian pitkä tai kiikarit liian kevyet tehtävään. Tiesin että muutaman kymmenen kilometrin päässä Otsen kallioilla oli korppikotkakolonia. Kyselin ohi mennen naapurilta josko hänellä olisi tietoa taivaalla näkyvistä linnuista, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt saati katsellut moisia lintuja: ’mitä lienevät’. Korppikotkat – Vultures – tunnetaan täällä lähinnä Botswanan rugby -maajoukkueen lempinimenä. Sitä paremmin tunnetaan kuitenkin seepra, joka tömistää jalkapallomaajoukkueen tunnuksena.

Kyselin myös työkavereilta josko he ovat nähneet korppikotkia kaupungin taivaan yllä. ’Eeei..’. Kaikki viittasivat mahdollisuuteen nähdä niitä joko Otsen kallioiden tuntumassa tai maan pohjoisosissa, siellähän niitä villieläimiä on. Aloin jo epäillä Tex Willerin opetuksellista sisältöä, kunnes ajaessani läpi Mogoditsanen, joka on paikallinen ’Vantaa’ sijaiten noin viiden kilometrin päässä pääkaupungista, pellon reunaan tuupertuneen lehmän kimpussa näkyi joukko iloisia korppikotkia. Ja lisää laskeutui taivaalta.

Kerroin tapauksesta tutuille yliopistolla. Monet olivat kummissaan että moisia lintuja vielä näkee täällä asutuksen lähellä. Tämä siksi että maanviljelijöillä on ollut jo pitkään tapana myrkyttää tai ampua lintuja, ja toisaalta sangomat – noitatohtorit – ovat myös myrkyttäneet haaskojen avulla korppikotkia. Maanviljelijöillä syynä vihaan ovat olleet taloudelliset tekijät, koska korppikotkien mielenkiinto ei kohdistu yksin haaskoihin vaan myös karjan nuoriin yksilöihin, jolloin maanviljelijälle syntyy mahdollisesti taloudellisia tappioita. Totta tai ei, tällöin on parempi päästä eroon moisista siivekkäistä.

Sangomillakin motiivina ovat taloudelliset tekijät. Korppikotkien hankkimisen kautta on mahdollista toteuttaa asiakkaan toiveita, ja asiakas hakee taloudellista etua korppikotkien avulla. Mutta mitä taloudellista etua korppikotkat voivat tuoda noitatohtorien asiakkaille? Tietysti mahdollisuuden nähdä tulevaisuuteen, mutta sitä varten sangoman on pyydystettävä tai saatava käsiinsä korppikotka. Tämä tapahtuu kätevämmin syöttihaaskan ja myrkyn avulla. Sen jälkeen sangoma ottaa korppikotkan silmät ja sekoittaa ne muiden oleellisten ainesosien kanssa ja tarjoaa asiakkaalle. Tämän rohdon – mutin – nauttimisen avulla on mahdollista nähdä tulevaisuuteen ja ennustaa tulevaa. Liike-elämässä ja esimerkiksi osakemarkkinoilla moisesta kyvystä olisi korvaamatonta hyötyä.

Korppikotkan silmistä tehtävän mutin toimintalogiikka ei ihan ensi ajattelulla avaudu ulkopuoliselle, mutta selitys on lopulta yksinkertainen. Ajatteluketjun lähtökohta on karjataloudessa, jossa lehmiä tai vuohia kuolee aika ajoin, syystä tai toisesta. Taivaalla ei näy mitään liikettä. Siitä huolimatta ei kulu aikaakaan kun tuore haaska on täynnä sisälmyksistä taistelevia korppikotkia. Miten ne tietävät tulla paikalle? Koska niillä on erityinen kyky nähdä tulevaisuuteen. Tuosta kallisarvoisesta kyvystä pääsee osalliseksi kaivamalla korppikotkien silmät niiden päästä, ja sekoittamalla silmämunat nautittavaksi aineeksi on ihmisenkin mahdollista nähdä tulevaan, tai ainakin olla turvassa tulevaisuudessa mahdollisesti nousevilta vaaroilta.

Perinteinen selitys korppikotkien kyvystä nähdä tulevaan on kulttuurisesti mielenkiintoinen ja arvokas, mutta sillä kuten karjatalouden käytännöilläkin on ollut tuhoisa vaikutus korppikotkapopulaatioon koko eteläisessä Afrikassa. Toinen ja kulttuurisesti ehkä hieman köyhempi selitys miksi korppikotkat osaavat tulla kuolleen eläimen luo ennen kuin me ihmiset tiedämme siitä mitään, liittyy myös silmiin. Katsellessani ensimmäisellä viikolla Gaboronen taivaalle olin onnekas huomatessani kaartelevat korppikotkat. Ne olivat laskeutuneet alemmas ilmeisesti jonkin syömisen toivossa, jolloin suuret hitaasti kaartelevat linnut olivat suhteellisen helppoja paikannettaviksi. Mutta ennen laskeutumista lintujen kaarrellessa ilmavirtojen tukemana lähes suihkukoneiden matkakorkeudessa niitä on jokseenkin mahdotonta paikantaa paljain silmin – etenkin kun aurinko paistaa ylhäältä zeniitistä. Mutta korppikotkat näkevät tarkasti lähes kaiken sen mitä alhaalla maan pinnalla tapahtuu ja osaavat tulla paikalle kaartelemaan jopa ennen kuin nääntynyt tai muuten kuolemaa tekevä eläin on varsinaisesti ehtinyt menehtymään.

Aivan kuten kaivossa elävä sammakko mekin kuvittelemme koko maailman olevan se mitä me tiedämme ja näemme, ja sen ulkopuolelle hetkellisesti päästäksemme olemme valmiita varsin omituisiin tekoihin – vaikka nielaisemaan korppikotkien silmistä tehtyä rohtoa.

Onnellinen häntäheikki

Osallistuin viikolla HIV/AIDS työpajaan yliopistolla. Työpajan tavoitteena oli pohtia millä keinoilla HIV/AIDS teema saataisiin osaksi tiedekunnan ja laitosten opetusohjelmia - miten teemaa voisi tuoda esille yksittäisillä kursseilla ja miten huomioida opiskelijoiden tilanne ja tausta valistuksessa.

Asia on tärkeä ja vaikea. Pahimmillaan tilastot antavat ymmärtää noin kolmasosan opiskelijoista olevan HIV positiivisia. Tämä on kuitenkin vasta vain osa kokonaisuutta, sillä käytännössä kaikilla opiskelijoilla ja henkilökunnan jäsenillä on kokemuksia perheenjäsenen, sukulaisen tai ystävän sairastumisesta ja/tai kuolemasta AIDS:n vuoksi.

Katsoimme aluksi juuri valmistuneen opetuselokuvan, jossa Botswanan yliopiston hyvin menestyvä ja hyvästä perheestä tuleva nuori mies hairahtuu yhden illan suhteeseen yökerhoillan seurauksena. Muutama gin tonic ja aktiivinen tanssipartneri olivat liian huumaavia. Päättäjäisjuhlissaan nuori papin poika jo yskii pahaenteisesti. Lopulta HIV positiivisuus paljastuu suuren pankkiliikkeen työhönottotarkastuksessa. Tehtävä ja työsuhdemersu jäivät saamatta ja samalla isäkin saa tietää mitä on tapahtunut. Poika joutuu eristetyksi perheestään ja tyttöystävästään. Hän ajautuu mierontielle, josta ulospääsyn tarjoaa kristillinen johdatus ja tuki. Viimein isäkin ottaa hairahtuneen poikansa takaisin, ja lääkitys saadaan kohdalleen. Elokuvan lopun onnellisia ihmisiä katsoessa on haastavaa miettiä sen sanomaa tai erityisesti sitä, millaisia johtopäätöksiä opiskelijat vetävät tästä?

Naapurissa Etelä-Afrikassa pyritään aktiivisen kamppanjoinnin avulla ensimmäiseen HIV/AIDS:sta vapaaseen sukupolveen. Botswanassa, jossa epidemia on suhteellisesti Etelä-Afrikkaa pahempi, on opetuselokuvan perusteella(kin) ilmeisesti valittu realistisempi tavoite, jossa tartunta otetaan ikään kuin annettuna, mutta sen jälkeisen elämän laatua pyritään parantamaan. Elämä ei pääty positiiviseen statukseen. Tämä on varmasti totta, mutta ehkä tässä opetuselokuvassa häiritsi taustalla se, että niin Botswanassa kuin laajemmin koko eteläisessä Afrikassa saa usein kuulla Jumalan auttavan ongelmaan kuin ongelmaan. Samalla vastuu ja mahdollisuus vaikuttaa itse asioiden kulkuun jää hieman taustalle.

Toinen häiritsevä piirre täkäläisessä keskustelussa on selittää ongelmaa pois köyhyydellä. Sen roolia on sinällään vaikea täysin kiistää ja se vaikuttaa välillisesti moneen asiaan. Mutta jos katsotaan mitkä maat Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ovat pahimmin epidemian kourissa tulos on yllättävä; kolmen kärjessä ovat pienen Swazimaan lisäksi kaksi alueen taloudellisesti parhaiten menestyvää maata, Botswana ja Etelä-Afrikka. Hyvinvointi ei tietysti jakaannu näissäkään maissa tasaisesti, mutta sama koskee esimerkiksi Malawia ja Ugandaa.

HIV/AIDS:n leviämistä ja sen eroja eri maissa on alettu tutkimaan enenemässä määrin kulttuurisena kysymyksenä. Botswanassa aiemmat katuvarsimainokset kiinnittävätkin huomiota naisten heikkoon asemaan: 'naisen ei tule kysellä miehensä menemisiä ja tulemisia'. Samalla kamppanjassa korostettiin kuitenkin sitä, ettei selän kääntäminen ('sokealla silmällä katsominen', kuten asia täällä ilmaistaan) poista ongelmaa. Uusi katuvarsikamppanja pohjaa myös perinteeseen, ja sen haitallisiin piirteisiin HIV/AIDS:n aikakautena. Kirkkaankeltaiset isot tienvarsikyltit kysyvät 'Tunnetko keitä on seksiverkostossasi?'. Tutkimuksissa on selvitetty ihmisten seksuaalikäyttäytymistä ja eteläisessä Afrikassa yksi tyypillinen piirre on eräänlainen verkostomalli, jossa monet samanaikaiset suhteet ovat melko vakituisluonteisia. Toisin kuin irtosuhteissa tällöin ei partnerilta edellytetä kondomin käyttöä; sehän olisi epäluottamuksen osoitus. Jos ja kun verkostoon pääsee HIV tartunta se leviää helposti, etenkin kun eteläisessä Afrikassa oleva HIV -tyyppi on kahdesta mahdollisesta päämuodosta se helpommin tarttuva.

Uutteran ja keskustelultaan seksipitoisen työpajatyöskentelyn päätteeksi yliopisto tarjosi lounaan. Työkaverini kertoi olleensa edellisenä viikonloppuna setänsä hautajaisissa. Setä oli ollut pidetty ja sosiaalisesti ilmeisen vilkas; neljä lasta ja kaikki eri naisen kanssa, mutta ei yhtään oman elämänkumppanin kanssa. Lounaspöydässä keskustelua ei herättänyt se, että lapsia oli siellä täällä vaan se, että miksei yhtään ollut oman parisuhteen kanssa. Keskustelun johtopäätös oli se, ettei nainen halunnut lapsia. Tämän näkemyksen esittivät lounasseurueemme naisjäsenet.

Hautajaisissa selvisi että kahdella lapsista oli ikäeroa kaksi kuukautta. Toinen työkavereistani pohti ääneen miten setämies uskalsi harrastaa moista, sillä kyseiset lapset olivat syntyneet 1990-luvun puolivälissä, jolloin HIV oli jo tunnettu ja tuhoa kylvävä asia maassa. Tähän setänsä haudannut naiskollegani totesi miehen olleen onnekas. Hautajaisissa sedän läheinen ja pitkäaikainen ystäväkin oli pitänyt puheen, jossa oli kertonut vainajan aina olleen onnekas ja askeleen edellä häntä - oli kyse sitten urheilusta tai naisista.

Setämiehen tarkka kuolinsyy ei ollut tiedossa. Hän kuoli sairastellen. Kehtasin kuitenkin kysyä toisessa yhteydessä minkä ikäinen hän oli ollut kuollessaan: 51 vuotta.

Tämä maa ei taida herätä opetuselokuvia katselemalla.

Kyynelkaasua ja kumiluoteja

Viime viikolla tiedekunnan kokoushuoneeseen alkoi kantautua tuttua melskettä. Opiskelijat osoittivat taas mieltään maksamattomista opintorahoista. Edellinen demonstraatio ei johtanut haluttuun lopputulokseen ja tällä kertaa ääni kellossa oli aiempaan verrattuna kertaluokkaa kovempi. Opiskelijoita harmittivat paitsi muuttuneet säännöt ja täysin puuttuva etukäteistiedottaminen myös se, että ennen vuotta 2004 kirjautuneet opiskelijat menettivät tuen. Näin siitä huolimatta, että iso osa niin sanotuista vanhoista opiskelijoista oli aloittanut yliopisto-opinnot työnsä ohessa osa-aikaisina (ilta)opiskelijoina siirtyen vasta myöhemmin päätoimisiksi opiskelijoiksi. Samalla he olivat luottaneet luvattuun tukeen, joka oli nyt kuitenkin katkaistu ilman ennakkovaroitusta. Syynä opistotukikäytänteiden muutokseen oli yksinkertainen; opetusministeriön rahoitus oli pienentynyt vuodelle 2009 ja ilmeisesti kaikki keinot olivat nyt käytössä – paitsi aktiivinen tiedottaminen muutoksista ja niiden syistä.

Tiedekunnan suunnittelukokousta johtaneen varadekaanin reaktio oli lukita huoneen ovi ja jatkaa puhetta ikään kuin muina miehinä, Taloustietieteiden tiedekunnan kolmivuotisstrategian kaksi viimeistä kohtaa oli vielä läpikäymättä ja aikaa oli jo käytetty toista päivää asiaan. Opiskelijoiden mielenosoitukset saisivat jäädä toissijaisiksi. Lopulta meidän oli kuitenkin luovutettava ja mentävä katsomaan mitä pääaulassa oikein tapahtuu; opiskelijoita oli tuplaten liikkeellä, samoin ääntä. Saatuaan luentosalit tyhjiksi opiskelijajoukko siirtyi eteenpäin, ja saimme jatkaa kokousta.

Seuraavana päivänä olin aloittelemassa luentoja hyvin harvalukuiselle kuulijakunnalle, kun mielenosoitus marssi jälleen sisään. Opiskelijani osasivat poistua ajoissa ulos salista, vain kaksi heistä jäi saliin selkäni taa. Selvisi että opiskelijat olivat edellisenä iltana puhuneet menevänsä lakkoon kunnes opintotahojen maksatukseen tulee selvyys. Samalla otteet kovenivat. Aulassa saleista pakenevia opiskelijoita piestiin kepeillä ja yksi ikkunakin saatiin rikki. Lakkojoukossa oli jo ’joukkovoimaa’ ja sen myötä tiivistynyttä arviointikyvyn puutetta. Luennoille osallistuneiden opiskelijoiden mukaan lakosta ei ollut olemassa virallista päätöstä tai edes siihen viittaavaa käsittely opiskelijajärjestössä, vaan toiminta oli edennyt epävirallisesti ja joidenkin vahvojen toimijoiden vetämänä.

Kolmantena lakkopäivänä sama toistui. Paikkoja särkyi hieman enemmän, ja keskipäivän luennoilleni ei tullut kuin yksi opiskelija ja hänkin kuin olisi ollut kävelemässä salin ohi; toisaalla kampuksella aamuluentojen opiskelijoita oli kuulemma viety tikattavaksi. Kun opiskelijat aikoivat iltapäivällä marssia kampukselta opetusministeriön eteen vaatimaan opintotukeaan, vastassa olivat poliisi ja poliisin erikoisjoukot. Olin parahiksi palaamassa kokouksesta hallintorakennuksesta, kun opiskelijoita juoksi siellä tällä ohitseni kohti kampusalueen keskustaa. Varmuudeksi minäkin puikin puskien läpi karkuun muiden mukana. Ilmassa oli kuulemma kyynelkaasua ja poliiseilla aseet esillä. Juokseminen oli kuitenkin turhaa, mutta opin sen vasta seuraavalla viikolla; poliisilla ei ole lupaa tulla yliopiston alueelle jollei heitä ole kutsunut joko opetusministeriö tai yliopiston johto. Poliisi oli yliopistolla ainakin toistaiseksi persona non grata.

Opetusministeri ei suostunut ottamaan opiskelijoiden edustajia vastaan ja yliopiston johto pesi kätensä todeten, että kyseessä on opiskelijoiden ja ministeriön välinen asia, jossa yliopistolla ei ole mitään roolia tai päätösvaltaa. Ilmeisesti molemmat tahot ajattelivat, että viikonlopun jälkeen opiskelijat ymmärtäisivät palata ruotuun. Väärin. Maanantaina ja tiistaina toiminta vaan koveni, ja ulkomaiset vaihto-opiskelijat jouduttiin evakuoimaan kampusalueelta. Tilanne ryöstäytyi käsistä kuitenkin vasta sen jälkeen kun poliisin erikoisjoukot ottivat opiskelijajärjestön puheenjohtajan huostaansa kuulusteluun ja yliopiston johto erotti järjestön johdon määräaikaisesti yliopistosta. Sen jälkeen tiilet alkoivat lentää ja ikkunoiden särkeminen ei enää ollut satunnaista vaan säännönmukaista. Esimerkiksi opiskelijaruokalan ikkunoista yksikään ei jäänyt ehjäksi.

Luentojen puuttuminen tarjosi kaivattua aikaa tehdä tutkimusta ja toimitustöitä. Viikon lakkoilun (tai riehumisen kuten yliopiston johto toimintaa nimittää) jälkeen kampusalue päätettiin kuitenkin tyhjentää. Tämä koski kaikkia, ei vain opiskelijoita. Sana ei jostain syystä tullut kaikkien ’asianosaisten’ tietoon. Minä sain tiedon evakuoinnista kun motswana kollega toiselta laitokselta soitti työpuhelimeeni ja sanoi että nyt kannattaisi lähteä ja viedä auto parkkipaikalta turvaan. Hän oli jo ulkopuolella. Ennen kuin puhelu loppui oveen koputti dekaani, joka oli tarkastamassa tiedekunnan ’kapteenina’ että kaikki ovat poistuneet hänen laivastaan. Jäljellä olin minä, dekaani ja naapurihuoneiden zimbabwelaiset.

Ministeriössä yliopisto oli päätetty sulkea kahdeksi viikoksi. Samalla yliopisto päätti osaltaan toimia. Osa opiskelijoista erotettiin määräaikaisesti, ja kaksi opiskelijaa saatiin erotetuksi pysyvästi opinnoistaan. On kuitenkin epäselvää mitä tapahtuu kun yliopisto jälleen avataan, sillä ministeriö ei ole puhunut mitään opintotukien maksamisesta tai edes suostunut keskustelemaan asiasta. Samalla yliopiston johto on alun passiivisuuden jälkeen päätynyt edelleen olemaan keskustelematta ongelmasta, mutta samalla johto on jakanut määräaikaisia ja pysyviä erottamisia yliopistosta.

Aiemmin kuulemani puheet opiskelijoista ’asiakkaina’ asettuvat hieman uuteen ja Juice Leskistä mukaillen ’outoon valoon’. Yliopistolle tuomarin sijaan välittäjän rooli olisi ollut alusta lähtien ehkä luontevampi, mutta kukaan – yliopiston johtokaan – ei uskonut, että Mma Ramotswen ja rauhallisuuden tyyssijassa voisi tapahtua mitään sellaista, jota ei saisi teetä juomalla ja puhumalla ohimeneväksi. Luulen etteivät opiskelijatkaan uskoneet alun iloisen laulun ja marssimisen johtavan kyynelkaasuun ja tiiliskivien heittämiseen.

Strategioita ja rooibos -teetä

Tammikuun loppu on monien määräaikojen päättymisen luvattua aikaa yliopistolla. Viime ja etenkin tämä viikko on mennyt kiivaassa kokousputkessa; asialistat ovat vaihtuneet, pysyvyyttä ovat edustaneet kokoustilat, tee ja murukahvi, keksilaadut (kahta eli tummaa ja vaaleaa) ja loputtomat puheet. Pisimmät alustukset ovat yleensä olleet edellisten puhujien näkemysten kannatuspuheita.

Myös pääosa kokousten osallistujista on pysynyt samana – näin siitäkin huolimatta että eri työryhmät ja komiteat käsittääkseni koostuvat pääosin eri jäsenistä. Kokoustamisen ilo ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti, vaan suurin osa väestä ei ehdi tai halua osallistua työskentelyyn, josta ei palkita mitenkään työsuoriutumista mittaavassa järjestelmässä (PMS). Se vastaa suomalaisten yliopistojen uudistettua palkkajärjestelmää (UPJ/VPJ), mutta ollen vielä sitäkin raskaampi ja käytännössä vähemmän palkitseva. Erääseenkokoukseen saapuikin lisäkseni vain yksi osallistuja, edes koollekutsuja ei saapunut paikalle. Kollegani miettikin ääneen josko kaikki muut nyt luulevat, ettei meilläkään ole parempaa tekemistä kuin istua kokouksessa.

Ilmeisesti meillä ei ollut muutakaan tekemistä tai olimme hallinnollisesti nöyriä tehden työtä käskettäessä. Aiempia malleja ja paria kansainvälistä esimerkkiä hyödyntäen laadimme kahdestaan raakaversion taloustieteiden tiedekunnan tutkimusstrategiaksi vuosille 2009-2011. Viikon päästä strategia hyväksyttiin pitkien johdantojen ja kannanottojen kera. Mitään oleellista ei varsinaisesti muutettu, mutta keskustelun tarve oli ilmeinen, sillä pääosa kyseisen työryhmämme 12 henkisestä joukosta ei ollut nähnyt tai saati lukenut paperia ennen kokousta.

Tiedekuntastrategian eri työryhmien ja osien yhteen saattaminen ja niistä päättäminen tuotti toistaiseksi voimassa olevan henkilökohtaisen kokousennätyksen. Aloitimme kokouksen torstaina klo 9. Arvioitu kesto oli lounaaseen eli kello13. Lounasaika tuli, asiat aika pahasti kesken. Kokousta jatkettiin kello 14. Kellon lähestyessä virka-ajan päättymistä eli 16:30 puheenjohtaja alkoi lopetella kokousta, joka saatiinkin välipäätökseen kello 17. Mutta asiat olivat edelleen pahasti kesken. Kokousta päätettiin jatkaa perjantaiaamuna heti kello 08, mutta osalla väestä oli siihen jo toinen kokous sijoitettuna, joten alku siirrettiin klo 10. Aamulla kello 08 toisen kokouksen (mahdollisesti) aloittaneista kukaan ei saapunut paikalle. Lopulta lounasaikaan mennessä asialista oli käyty läpi lukuun ottamatta yhtä kohtaa, joka päätettiin jättää sikseen koska strategiapaperi tuli saada seuraavan hallintoportaan käsittelyyn ’heti’.

Uuvuttavinta tässä kaikessa kokoustamisessa on pitkäpiimäisyyden ja keston lisäksi se, että kahvia on tarjolla kaksi kertaa vähemmän kuin teetä. Kahvia ei riitä kaikille ja lopulta saman rooibos -teepussin kolmannen liottamiskerran jälkeen on vaikea edes kuvitella virkistyneensä kohtaamaan seuraavan asiakohdan ja yhteenvedon edellisten puhujien esittämistä näkökulmista.

Puhua täällä osataan.

Noitavoimia liikkeellä?

Kävin tuttavani kanssa eilen Botswanan pääsarjan jalkapallo-ottelussa. Varsinaisen stadionin ollessa vielä remontissa Extension Gunners ja BMC pelasivat vastakkain yliopiston urheilukentällä. Gunnersien tunnuksena ovat kaksi ristikkäin olevaa revolveria. Hieman pahaenteistä, etenkin kun ottaa huomioon että pääsosa katsojista oli heidän kannattajiaan.

BMC pelaa samanlaisissa valko-viherraidallisissa paidoissa kuin kotimainen KooTeePee, mutta joukkueen tunnusta ei näkynyt. En tiedä mikä se on tai onko sellaista lainkaan, mutta se voisi olla lehmä tai jotakin karjatalouteen viittaavaa; BMC on lyhenne Botswana Meat Commissionista, jonka juuret juontavat Brittien siirtomaahallintoaikaan ja pyrkimykseen kehittää maan taloutta ja omavaraisuutta.

Jalkapallo on maan ykköslaji urheilussa, joten on luonnollista että suuret yhtiöt tukevat joukkueita ja käyttävät niitä mainonnassaan. Esimerkiksi toinen Botswanassa toimivista suurista puhelinyhtiöistä on valjastanut jalkapallomaajoukkueen näkyvästi mainontaansa ja osaksi tuotteitaan. Pelin suosio näkyi myös siinä, että ottelussa lehterit olivat lähes täynnä ja ääntä piisasi.

Pelin alkaessa kello neljä mittarissa oli vielä yli 30 C astetta. Ensimmäisellä puoliajalla pidettiinkin kaksi ylimääräistä juoma-taukoa. Ne näyttivät tulevan tarpeeseen, mutta juomatauoista huolimatta kotijoukkue Gunners oli pääosan ottelusta alakynnessä. Myös suurinta ääntä tuntuivat pitävän vihreisiin asuihin pukeutuneet vierasjoukkueen vähälukuiset kannattajat.

Jalkapalloa tunteva tuttavani analysoi kotijoukkueen puolustuksensa vuotavan ja hyökkäyksen ontuvan ja puskevan turhaan keskeltä läpi. Tilannetta ei auttanut näyttävin elkein pelaava epävarma maalivahti. Kohta peli oli 0-2. Toisen osuman maalivahti suorastaan imuroi verkkoon.

Kotijoukkuekin sai muutaman paikan rakennetuksi, mutta viimeistely ei aivan onnistunut. Tässä vaiheessa kanssakatsojieni analyysi meni paljon syvemmälle paikalliseen (jalkapallo)kulttuuriin kuin tuttavani. Kyse ei ollut BMC:n puolustuksen ja pelisysteemin järjestelmällisemmästä otteesta tms. vaan yksinkertaisesti noitavoimista, jotka olivat nyt liikkeellä. Niin sen täytyi olla.

Poistuimme paikalta hieman ennen loppuvihellystä. Joku oli manannut kauhean ukonilman, joka lähestyi kenttää normaalista poikkeavasta suunnasta. Kohta satoi kuin saavista kaataen – tai ties vaikka joku olisi kaatanutkin vettä saamansa ’lihapalkkion’ voimin…

Sakottaa – ei sakota – sakottaa...

Olen ajanut eteläisessä Afrikassa yli 30 000 kilometriä ja selvinnyt toistaiseksi ilman onnettomuuksia ja sakkoja. Tavoitteena on pitää sama tahti yllä. Näin siitäkin huolimatta, että Botswanassa on suhteellisen tiukka valvonta – tosin liikennekuri on sen sijaan suomalaiseen verrattuna höllempi. Se on sinällään hyväkin asia, sillä vaikka hieman ajaisi tai parkkeeraisi ’väärin’ niin siihen ei kiinnitetä kanssa-autoilijoiden taholta kohtuuttomasti huomiota.

Tutkien ja pakollisten tievalvontapisteiden – joissa pysäytettäessä tulee näyttää paperit ja joskus hieman keskustella konstaapelin kanssa – lisäksi liikenteessä näkyy paljon poliisiautoja. Onkin todennäköistä, että jos puhuisi aamulla yliopistolle ajaessaan autossa kännykkään muutaman kilometrin matkan niin näkisi kohta vilkkuvia sinisiä valoja taustapeilissä. Tuttavani täällä pysäytettiinkin kännykkään puhumisesta ratissa. Maksun (noin 20 euroa) hetkellä käteistä ei löytynyt riittävästi. Konstaapeli otti kylmän rauhallisesti puhelimen pois ja pyysi hakemaan sen kamarilta sitten kun käteistä on riittävästi.

Myös Etelä-Afrikassa liikennevalvonta pelaa. Matkalla Gaboronesta Pretoriaan (noin 350 km) näkee usein yli puolenkymmentäkin tutkarysää. Ero Botswanaan tulee kuitenkin esiin kun tulee sakotuksen hetki. Samainen tuttavani jolla on tapana puhua puhelimeen ratissa myös ajaa ilmeisen usein ylinopeutta. Se ei sinällään ole poikkeuksellista näillä teillä. Hän vaan on sattunut viime kuukausina jäämään useamman kerran kiinni siitä. Ja joka kerran Etelä-Afrikassa poliisi on ehdottanut ’listahinnan’ sijaan maksua ohi kirjanpidon, toisin sanoen ehdottanut lahjusta maksettavaksi. Sillä tavalla esimerkiksi 70 euron sakko muuttuu 10–20 euron kuitittomaksi suoritukseksi.

Botswanassa sakoista ei ainakaan tarinoiden mukaan selviä muuten kuin maksamalla se mitä pitääkin, ja maksusta saa kuitin. Sen sijaan Etelä-Afrikassa sakoista neuvottelemisesta ja selviämisestä kuulee monia kutkuttavia tarinoita. Kyseinen tarinaperinne on vahvasti rodullistunutta. Tarinoiden luonne vaihteleekin riippuen siitä onko kertoja valkoinen vai musta ja oliko konstaapeli valkoinen vai musta. Usein juuri lopputulosta (oli se sitten kertojan kannalta myönteinen tai kielteinen) ikään kuin selitetään mainitsemalla esimerkiksi, että kyseinen ”konstaapeli oli valkoinen”.

Samainen ’sakottaa – ei sakota vaan ottaa mieluummin lahjuksen’ ero Botswanan ja Etelä-Afrikan välillä ilmenee myös Transparent Internationalin ylläpitämästä maakohtaisesta korruptiolistauksesta. Botswana on vuoden 2008 listalla sijalla 36 ja ohittaa tässä suhteessa esimerkiksi monia EU maita. Tosin niin tekee sijalla 54 majaileva Etelä-Afrikkakin! Se panee miettimään miten asiat ovat esimerkiksi 70. sijan tuntumassa olevien Romanian ja Bulgarian poliisilaitoksissa.

Lisää liksaa - tai ainakin sama määrä kuin ennen

Lukuvuosi alkoi kuumissa merkeissä, mutta nyt en viittaa ilmanalaan. Lämmin tai kuuma sää alkaa olla lähtökohtaisena oletuksena, ja kun joulun jälkeen parina aamuna mittari oli ’reilusti’ alle 20 astetta niin ymmärsin, että se on villapaita- ja pipokeli. Ainakin paikalliset pukeutuvat niihin melko nopsasti. Joku jopa laittaa talvisaapikasta jalkaan.

Lukuvuoden alun kuumuus yliopistolla oli toista luokkaa. Siirtyessäni kohti luentosalia tiedekunnan pääovea lähestyi reilu satapäinen joukko nuoria ihmisiä banderollit yllä ja megafoni käynnissä. Joku ’aikuinen’ yritti pitää ovea hetken kiinni, mutta äänekäs joukko vyöryi ala-aulaan ja paikalla olleet kaksi vartijaa etsivät kuumeisesti kättä pidempää… eli kännyköitään.

Vartijoiden katsellessa toisiaan ja huutaessa puhelimeen joukko vyöryi sisään ja ohi laulaen. Samalla luentosalien pääovista ja etenkin takaovista vilisti opiskelijoita ulos juosten kuin viimeistä päivää. Kollegani Mr. Shunda oli juuri pitämässä luentoa kun tiedekuntaan sisään tullut joukko täytti hänen luentosalinsa. Sitä ennen hän ihmetteli mihin omat opiskelijat oikein ryntäävät pää kolmantena jalkana: ’olemmeko me Gazassa’ hän huuteli opiskelijoiden perään kädet pystyssä, tietämättä mistä on kyse. Luentosali tyhjeni nopeasti ennen kuin laulava ja tanssiva joukko täytti lehterit.

Lakko! Opiskelijat olivat menneet lakkoon. Syynä olivat valtion maksamattomat opiskelijatuet. Maksamattomuus ei kuitenkaan kohdistunut tasaisesti kaikkiin opiskelijoihin; vain kursseja reputtaneet eli huonosti menestyneet eivät saaneet tukea täysmääräisesti. Siinä sitä karsitaan jyviä akanoista, ei ihme että kyseiset opiskelijat eivät olleet tyytyväisiä darwinilaiseen hallintomalliin. Sen sijaan hyvin menestyneet opiskelijat olivat edellisillan lakkokokouksesta huolimatta tulleet luennoille, mutta ymmärsivät nyt jousta saleista ulos ennen kuin jäisivät kollegoidensa ’alle’. Parempi osittaa ’solidaarisuutta’ myöhään kuin ei milloinkaan.

Lakkoilevien opiskelijoiden joukko näytti nauttivan toiminnasta nauraen, laulaen ja tanssien. Lakon toimintastrategiana oli luentojen keskeyttäminen valtaamalla salit ja sitä kautta tyhjentämällä ne siellä istuneista opiskelijoista. Luennoitsijat saivat rauhassa katsella ja kuunnella menoa. Joukon siirtyessä salista toiseen etunenässä kulkevat pitivät palopuheita megafoniin. Lopulta alle tunnin kuluttua sisääntulosta äänekkäästi lakkoilevien opiskelijoiden joukko päätti poistua rakennuksesta ja marssia opetusministeriön eteen osoittamaan mieltään.

Hieman myöhässä alkaneilta luennoiltani puuttui vain yksi opiskelija; hän joka oli reputtanut syksyllä yhden tai kaksi kurssia. Ironista tässä on se, että reputtamisen syynä oli lapsen saaminen. Nyt yksinhuoltajana hän olisi etunenässä tarvitsemassa tukea.

Vain vartijat työssään

Kävin uuden vuoden ensimmäisen päivän kunniaksi yliopistolla hakemassa työhuoneelta papereita. Ehkä hieman huonoa lupaava alku käydä työpaikalla vuoden ensimmäisenä mahdollisena juhlapyhänä. No tästä voi vain parantaa tapojaan. Onneksi aikaa on vielä koko vuosi.

Yliopistolla oli hiljaista, parkkipaikoillakin oli vain tilaa. Jopa kiinalaiset rakennusmiehet, jotka jatkavat yleensä kilkuttelua auringonlaskun jälkeenkin, olivat poissa. Pahat kielet kertovat, että osa sikäläisestä työvoimasta olisi maassa suorittamassaan vankeustuomioitaan. Niin tai näin, se ainakin osaselittäisi poikkeukselliset työaikakäytännöt sekä nopeat ja halvat urakat, joissa kiinalaiset rakennusfirmat ovat kunnostautuneet; lähestulkoon kaikki suuremmat rakennushankkeet ovat nykyisin kiinalaisten yritysten hallussa.

Pyhästä huolimatta taloustietieteiden tiedekunnan ovi oli raollaan, mutta normaalisti heti aulassa päivystävää vartijaa ei näkynyt missään. Ohitin vartijan tiskin, jonka takaa vartija löytyi; neiti tai rouva nukkui pää kallellaan tuolin säädöt ääritaka-asennossa. Vartija ei ollut tuttu vaan ilmeisesti pyhien ajan tuuraaja. Jätin tervehtimättä – henkilökuntakortti ei tullut mukaan ja hiippailemalla hissun kissun ohi kerroksiin selvisin todennäköisesti vähemmillä selittelyillä.

Palatessa vartijan asento oli sama. Hiippailin taas hissun kissun. Kampusalueelta ulos ajaessa myös porttivartija veteli sikeitä. Toisin kuin joulutauon alkaessa ketään ei kiinnostanut mitä peräkontissani oli tai oliko minulla kaikki hyvin. Ehkä tämä uusi vuosi onkin edellistä rennompi yliopistolla.