Strategioita ja rooibos -teetä

Tammikuun loppu on monien määräaikojen päättymisen luvattua aikaa yliopistolla. Viime ja etenkin tämä viikko on mennyt kiivaassa kokousputkessa; asialistat ovat vaihtuneet, pysyvyyttä ovat edustaneet kokoustilat, tee ja murukahvi, keksilaadut (kahta eli tummaa ja vaaleaa) ja loputtomat puheet. Pisimmät alustukset ovat yleensä olleet edellisten puhujien näkemysten kannatuspuheita.

Myös pääosa kokousten osallistujista on pysynyt samana – näin siitäkin huolimatta että eri työryhmät ja komiteat käsittääkseni koostuvat pääosin eri jäsenistä. Kokoustamisen ilo ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti, vaan suurin osa väestä ei ehdi tai halua osallistua työskentelyyn, josta ei palkita mitenkään työsuoriutumista mittaavassa järjestelmässä (PMS). Se vastaa suomalaisten yliopistojen uudistettua palkkajärjestelmää (UPJ/VPJ), mutta ollen vielä sitäkin raskaampi ja käytännössä vähemmän palkitseva. Erääseenkokoukseen saapuikin lisäkseni vain yksi osallistuja, edes koollekutsuja ei saapunut paikalle. Kollegani miettikin ääneen josko kaikki muut nyt luulevat, ettei meilläkään ole parempaa tekemistä kuin istua kokouksessa.

Ilmeisesti meillä ei ollut muutakaan tekemistä tai olimme hallinnollisesti nöyriä tehden työtä käskettäessä. Aiempia malleja ja paria kansainvälistä esimerkkiä hyödyntäen laadimme kahdestaan raakaversion taloustieteiden tiedekunnan tutkimusstrategiaksi vuosille 2009-2011. Viikon päästä strategia hyväksyttiin pitkien johdantojen ja kannanottojen kera. Mitään oleellista ei varsinaisesti muutettu, mutta keskustelun tarve oli ilmeinen, sillä pääosa kyseisen työryhmämme 12 henkisestä joukosta ei ollut nähnyt tai saati lukenut paperia ennen kokousta.

Tiedekuntastrategian eri työryhmien ja osien yhteen saattaminen ja niistä päättäminen tuotti toistaiseksi voimassa olevan henkilökohtaisen kokousennätyksen. Aloitimme kokouksen torstaina klo 9. Arvioitu kesto oli lounaaseen eli kello13. Lounasaika tuli, asiat aika pahasti kesken. Kokousta jatkettiin kello 14. Kellon lähestyessä virka-ajan päättymistä eli 16:30 puheenjohtaja alkoi lopetella kokousta, joka saatiinkin välipäätökseen kello 17. Mutta asiat olivat edelleen pahasti kesken. Kokousta päätettiin jatkaa perjantaiaamuna heti kello 08, mutta osalla väestä oli siihen jo toinen kokous sijoitettuna, joten alku siirrettiin klo 10. Aamulla kello 08 toisen kokouksen (mahdollisesti) aloittaneista kukaan ei saapunut paikalle. Lopulta lounasaikaan mennessä asialista oli käyty läpi lukuun ottamatta yhtä kohtaa, joka päätettiin jättää sikseen koska strategiapaperi tuli saada seuraavan hallintoportaan käsittelyyn ’heti’.

Uuvuttavinta tässä kaikessa kokoustamisessa on pitkäpiimäisyyden ja keston lisäksi se, että kahvia on tarjolla kaksi kertaa vähemmän kuin teetä. Kahvia ei riitä kaikille ja lopulta saman rooibos -teepussin kolmannen liottamiskerran jälkeen on vaikea edes kuvitella virkistyneensä kohtaamaan seuraavan asiakohdan ja yhteenvedon edellisten puhujien esittämistä näkökulmista.

Puhua täällä osataan.

Noitavoimia liikkeellä?

Kävin tuttavani kanssa eilen Botswanan pääsarjan jalkapallo-ottelussa. Varsinaisen stadionin ollessa vielä remontissa Extension Gunners ja BMC pelasivat vastakkain yliopiston urheilukentällä. Gunnersien tunnuksena ovat kaksi ristikkäin olevaa revolveria. Hieman pahaenteistä, etenkin kun ottaa huomioon että pääsosa katsojista oli heidän kannattajiaan.

BMC pelaa samanlaisissa valko-viherraidallisissa paidoissa kuin kotimainen KooTeePee, mutta joukkueen tunnusta ei näkynyt. En tiedä mikä se on tai onko sellaista lainkaan, mutta se voisi olla lehmä tai jotakin karjatalouteen viittaavaa; BMC on lyhenne Botswana Meat Commissionista, jonka juuret juontavat Brittien siirtomaahallintoaikaan ja pyrkimykseen kehittää maan taloutta ja omavaraisuutta.

Jalkapallo on maan ykköslaji urheilussa, joten on luonnollista että suuret yhtiöt tukevat joukkueita ja käyttävät niitä mainonnassaan. Esimerkiksi toinen Botswanassa toimivista suurista puhelinyhtiöistä on valjastanut jalkapallomaajoukkueen näkyvästi mainontaansa ja osaksi tuotteitaan. Pelin suosio näkyi myös siinä, että ottelussa lehterit olivat lähes täynnä ja ääntä piisasi.

Pelin alkaessa kello neljä mittarissa oli vielä yli 30 C astetta. Ensimmäisellä puoliajalla pidettiinkin kaksi ylimääräistä juoma-taukoa. Ne näyttivät tulevan tarpeeseen, mutta juomatauoista huolimatta kotijoukkue Gunners oli pääosan ottelusta alakynnessä. Myös suurinta ääntä tuntuivat pitävän vihreisiin asuihin pukeutuneet vierasjoukkueen vähälukuiset kannattajat.

Jalkapalloa tunteva tuttavani analysoi kotijoukkueen puolustuksensa vuotavan ja hyökkäyksen ontuvan ja puskevan turhaan keskeltä läpi. Tilannetta ei auttanut näyttävin elkein pelaava epävarma maalivahti. Kohta peli oli 0-2. Toisen osuman maalivahti suorastaan imuroi verkkoon.

Kotijoukkuekin sai muutaman paikan rakennetuksi, mutta viimeistely ei aivan onnistunut. Tässä vaiheessa kanssakatsojieni analyysi meni paljon syvemmälle paikalliseen (jalkapallo)kulttuuriin kuin tuttavani. Kyse ei ollut BMC:n puolustuksen ja pelisysteemin järjestelmällisemmästä otteesta tms. vaan yksinkertaisesti noitavoimista, jotka olivat nyt liikkeellä. Niin sen täytyi olla.

Poistuimme paikalta hieman ennen loppuvihellystä. Joku oli manannut kauhean ukonilman, joka lähestyi kenttää normaalista poikkeavasta suunnasta. Kohta satoi kuin saavista kaataen – tai ties vaikka joku olisi kaatanutkin vettä saamansa ’lihapalkkion’ voimin…

Sakottaa – ei sakota – sakottaa...

Olen ajanut eteläisessä Afrikassa yli 30 000 kilometriä ja selvinnyt toistaiseksi ilman onnettomuuksia ja sakkoja. Tavoitteena on pitää sama tahti yllä. Näin siitäkin huolimatta, että Botswanassa on suhteellisen tiukka valvonta – tosin liikennekuri on sen sijaan suomalaiseen verrattuna höllempi. Se on sinällään hyväkin asia, sillä vaikka hieman ajaisi tai parkkeeraisi ’väärin’ niin siihen ei kiinnitetä kanssa-autoilijoiden taholta kohtuuttomasti huomiota.

Tutkien ja pakollisten tievalvontapisteiden – joissa pysäytettäessä tulee näyttää paperit ja joskus hieman keskustella konstaapelin kanssa – lisäksi liikenteessä näkyy paljon poliisiautoja. Onkin todennäköistä, että jos puhuisi aamulla yliopistolle ajaessaan autossa kännykkään muutaman kilometrin matkan niin näkisi kohta vilkkuvia sinisiä valoja taustapeilissä. Tuttavani täällä pysäytettiinkin kännykkään puhumisesta ratissa. Maksun (noin 20 euroa) hetkellä käteistä ei löytynyt riittävästi. Konstaapeli otti kylmän rauhallisesti puhelimen pois ja pyysi hakemaan sen kamarilta sitten kun käteistä on riittävästi.

Myös Etelä-Afrikassa liikennevalvonta pelaa. Matkalla Gaboronesta Pretoriaan (noin 350 km) näkee usein yli puolenkymmentäkin tutkarysää. Ero Botswanaan tulee kuitenkin esiin kun tulee sakotuksen hetki. Samainen tuttavani jolla on tapana puhua puhelimeen ratissa myös ajaa ilmeisen usein ylinopeutta. Se ei sinällään ole poikkeuksellista näillä teillä. Hän vaan on sattunut viime kuukausina jäämään useamman kerran kiinni siitä. Ja joka kerran Etelä-Afrikassa poliisi on ehdottanut ’listahinnan’ sijaan maksua ohi kirjanpidon, toisin sanoen ehdottanut lahjusta maksettavaksi. Sillä tavalla esimerkiksi 70 euron sakko muuttuu 10–20 euron kuitittomaksi suoritukseksi.

Botswanassa sakoista ei ainakaan tarinoiden mukaan selviä muuten kuin maksamalla se mitä pitääkin, ja maksusta saa kuitin. Sen sijaan Etelä-Afrikassa sakoista neuvottelemisesta ja selviämisestä kuulee monia kutkuttavia tarinoita. Kyseinen tarinaperinne on vahvasti rodullistunutta. Tarinoiden luonne vaihteleekin riippuen siitä onko kertoja valkoinen vai musta ja oliko konstaapeli valkoinen vai musta. Usein juuri lopputulosta (oli se sitten kertojan kannalta myönteinen tai kielteinen) ikään kuin selitetään mainitsemalla esimerkiksi, että kyseinen ”konstaapeli oli valkoinen”.

Samainen ’sakottaa – ei sakota vaan ottaa mieluummin lahjuksen’ ero Botswanan ja Etelä-Afrikan välillä ilmenee myös Transparent Internationalin ylläpitämästä maakohtaisesta korruptiolistauksesta. Botswana on vuoden 2008 listalla sijalla 36 ja ohittaa tässä suhteessa esimerkiksi monia EU maita. Tosin niin tekee sijalla 54 majaileva Etelä-Afrikkakin! Se panee miettimään miten asiat ovat esimerkiksi 70. sijan tuntumassa olevien Romanian ja Bulgarian poliisilaitoksissa.

Lisää liksaa - tai ainakin sama määrä kuin ennen

Lukuvuosi alkoi kuumissa merkeissä, mutta nyt en viittaa ilmanalaan. Lämmin tai kuuma sää alkaa olla lähtökohtaisena oletuksena, ja kun joulun jälkeen parina aamuna mittari oli ’reilusti’ alle 20 astetta niin ymmärsin, että se on villapaita- ja pipokeli. Ainakin paikalliset pukeutuvat niihin melko nopsasti. Joku jopa laittaa talvisaapikasta jalkaan.

Lukuvuoden alun kuumuus yliopistolla oli toista luokkaa. Siirtyessäni kohti luentosalia tiedekunnan pääovea lähestyi reilu satapäinen joukko nuoria ihmisiä banderollit yllä ja megafoni käynnissä. Joku ’aikuinen’ yritti pitää ovea hetken kiinni, mutta äänekäs joukko vyöryi ala-aulaan ja paikalla olleet kaksi vartijaa etsivät kuumeisesti kättä pidempää… eli kännyköitään.

Vartijoiden katsellessa toisiaan ja huutaessa puhelimeen joukko vyöryi sisään ja ohi laulaen. Samalla luentosalien pääovista ja etenkin takaovista vilisti opiskelijoita ulos juosten kuin viimeistä päivää. Kollegani Mr. Shunda oli juuri pitämässä luentoa kun tiedekuntaan sisään tullut joukko täytti hänen luentosalinsa. Sitä ennen hän ihmetteli mihin omat opiskelijat oikein ryntäävät pää kolmantena jalkana: ’olemmeko me Gazassa’ hän huuteli opiskelijoiden perään kädet pystyssä, tietämättä mistä on kyse. Luentosali tyhjeni nopeasti ennen kuin laulava ja tanssiva joukko täytti lehterit.

Lakko! Opiskelijat olivat menneet lakkoon. Syynä olivat valtion maksamattomat opiskelijatuet. Maksamattomuus ei kuitenkaan kohdistunut tasaisesti kaikkiin opiskelijoihin; vain kursseja reputtaneet eli huonosti menestyneet eivät saaneet tukea täysmääräisesti. Siinä sitä karsitaan jyviä akanoista, ei ihme että kyseiset opiskelijat eivät olleet tyytyväisiä darwinilaiseen hallintomalliin. Sen sijaan hyvin menestyneet opiskelijat olivat edellisillan lakkokokouksesta huolimatta tulleet luennoille, mutta ymmärsivät nyt jousta saleista ulos ennen kuin jäisivät kollegoidensa ’alle’. Parempi osittaa ’solidaarisuutta’ myöhään kuin ei milloinkaan.

Lakkoilevien opiskelijoiden joukko näytti nauttivan toiminnasta nauraen, laulaen ja tanssien. Lakon toimintastrategiana oli luentojen keskeyttäminen valtaamalla salit ja sitä kautta tyhjentämällä ne siellä istuneista opiskelijoista. Luennoitsijat saivat rauhassa katsella ja kuunnella menoa. Joukon siirtyessä salista toiseen etunenässä kulkevat pitivät palopuheita megafoniin. Lopulta alle tunnin kuluttua sisääntulosta äänekkäästi lakkoilevien opiskelijoiden joukko päätti poistua rakennuksesta ja marssia opetusministeriön eteen osoittamaan mieltään.

Hieman myöhässä alkaneilta luennoiltani puuttui vain yksi opiskelija; hän joka oli reputtanut syksyllä yhden tai kaksi kurssia. Ironista tässä on se, että reputtamisen syynä oli lapsen saaminen. Nyt yksinhuoltajana hän olisi etunenässä tarvitsemassa tukea.

Vain vartijat työssään

Kävin uuden vuoden ensimmäisen päivän kunniaksi yliopistolla hakemassa työhuoneelta papereita. Ehkä hieman huonoa lupaava alku käydä työpaikalla vuoden ensimmäisenä mahdollisena juhlapyhänä. No tästä voi vain parantaa tapojaan. Onneksi aikaa on vielä koko vuosi.

Yliopistolla oli hiljaista, parkkipaikoillakin oli vain tilaa. Jopa kiinalaiset rakennusmiehet, jotka jatkavat yleensä kilkuttelua auringonlaskun jälkeenkin, olivat poissa. Pahat kielet kertovat, että osa sikäläisestä työvoimasta olisi maassa suorittamassaan vankeustuomioitaan. Niin tai näin, se ainakin osaselittäisi poikkeukselliset työaikakäytännöt sekä nopeat ja halvat urakat, joissa kiinalaiset rakennusfirmat ovat kunnostautuneet; lähestulkoon kaikki suuremmat rakennushankkeet ovat nykyisin kiinalaisten yritysten hallussa.

Pyhästä huolimatta taloustietieteiden tiedekunnan ovi oli raollaan, mutta normaalisti heti aulassa päivystävää vartijaa ei näkynyt missään. Ohitin vartijan tiskin, jonka takaa vartija löytyi; neiti tai rouva nukkui pää kallellaan tuolin säädöt ääritaka-asennossa. Vartija ei ollut tuttu vaan ilmeisesti pyhien ajan tuuraaja. Jätin tervehtimättä – henkilökuntakortti ei tullut mukaan ja hiippailemalla hissun kissun ohi kerroksiin selvisin todennäköisesti vähemmillä selittelyillä.

Palatessa vartijan asento oli sama. Hiippailin taas hissun kissun. Kampusalueelta ulos ajaessa myös porttivartija veteli sikeitä. Toisin kuin joulutauon alkaessa ketään ei kiinnostanut mitä peräkontissani oli tai oliko minulla kaikki hyvin. Ehkä tämä uusi vuosi onkin edellistä rennompi yliopistolla.