Dekaania etsimässä

Tiedekuntamme johtopaikka oli isossa lehti-ilmoituksessa haussa. Dekaanin tehtävänä on johtaa tiedekunnan toimintaa ja tukea laitosten kykyä suoriutua opetus- ja tutkimustehtävistään. Täällä puhutaan laitosten toiminnan mahdollistamisesta. Tärkeä tehtävä, jonka luulisi kiinnostavan hakijoita.

Saimme kaksi hakijaa. Samoin luonnontieteellinen ja yhteiskuntatieteellinen tiedekunta saivat kaksi hakijaa. Kasvatustieteisiin ja humanistiselle alalle riitti vain yksi hakija per tiedekunta. Se kertoo yleismaailmallista kieltä siitä miten haluttuja yliopistojen johtopaikat nykyisin ovat. Laitosjohtajiksi ihmisiä joudutaan suorastaan pakottamaan. Kirjaimellisesti.

Botwanan yliopistossa dekaaninvalinta tapahtuu kahden rinnakkaisen arviointiprosessin kautta. Yliopiston keskitetty arviointijärjestelmä koulii hakijat ja heidän johtamiskykynsä lähes kaksipäiväisen grillaamisen – ’braaittamisen’ – kautta. Hakijat haastatellaan, testataan psykologisesti ja heille annetaan johtamis- ja vuorovaikutustehtäviä suoritettaviksi ja ratkaistaviksi. Tämä keskitetty arviointiprosessi antaa kuvan hakijoiden yleisestä johtamispätevyydestä, mutta sivuuttaa alakohtaiset kriteerit. Arvioinnin toinen prosessi tapahtuukin tiedekunnissa, jossa pysyvä virantäyttökomitea haastattelee hakijat suhteessa kyseiseen tiedekuntaan ja sen johtamistarpeisiin. Komitea tekee lopullisen esityksen huomioiden tekemänsä haastattelun ja yliopiston keskitetyn arviointiprosessin tulokset.

Haastattelimme hakijat, joista toinen on nykyinen varadekaani ja toinen tiedekunnan yksi laitosjohtaja. Varadekaanilla oli haastattelussa etulyöntiasema, sillä kolmestatoista haastattelukysymyksestä melkoinen osa liittyi yliopiston ja tiedekunnan strategian tuntemuksen kautta avautuviin näköaloihin. Toisen hakijan etuna oli puolestaan etnisyys; toisin kuin varadekaani hän on motswana. Hän on myös osoittanut pätevyytensä menestyksekkäänä laitosjohtajana. Erityisesti niin sanotut yhteiskuntasuhteet ovat hänen johtamisaikaan toimineet hyvin ja niitä suhteita liiketaloustieteiden tiedekuntakin tarvitsee. Tässä suhteessa paikallisuudesta on auttamatta etunsa, kunhan myös akateemiset kriteerit täyttyvät.

Vararehtori johti puhetta ja minun etukäteen sovituiksi kysymyksikseni sattuivat kohdat koskien tutkimusstrategiaa ja henkilöstöjohtamista. Molemmat ovat tärkeitä asioita, ja kandidaatit selviytyivät hyvin vastauksissaan, varadekaani käyttäen yliopiston hallintokieltä ja sisäistettyjä tavoitetiloja ja -lukuja, laitosjohtaja selittäen asioita hieman maallikkomaisella tasolla.

Vastaukset arvosteltiin komiteassa vuoronperään kysymyskohtaisesti. Ei jäänyt epäselväksi kumpi hakijoista selviytyi paremmin. Näin siitäkin huolimatta, että paikallistamispolitiikkaa ilmeisen selkeästi kannattaneet pyrkivät aika näkyvästi nostamaan ’omaa hakijaa’, mutta toisaalta he eivät laskeneet kilpailevan hakijan arvosanoja kohtuuttomasti – jossain näyttää tulevan vastaan pelinpolitiikan rajakin. Mutta asia on vielä kesken, sillä lopullinen virantäyttökomitean päätös edellyttää tietoa keskitetyn arviointiprosessin tuloksesta. Sen jälkeen ’peli’ vastaa todennäköisesti alkaa.

Professoria etsimässä

Uudella matkailun laitoksella on professuuri avoinna. Paikka avattiin jo ennen laitoksen perustamista johtamisen laitoksen alaisuudessa. Hakijoita on ollut vähänlaisesti. Sama tilanne on ollut Maunin kampuksella, jossa matkailun professuuriin ei hakijoita siunaantunut lainkaan, ja lopulta paikkaan haettiin professoria tai ’erikoistutkijaa’. Ei hakijoita.

Saimme Botswanan yliopiston pääkampukselle Gaboroneen lopulta yhden muodollisesti pätevän hakijan. Hän on tohtori naapurilaitokselta. Tutkinto on hakuilmoituksen mukaisesti matkailututkimuksesta tai vastaavalta alalta eli jälkimmäisestä, mutta tutkimus on pääosin muulta alalta ja opetuskokemusta ei ole matkailun tutkimuksesta lainkaan.

Monessa muussa maassa ja arviointijärjestelmässä tilanne olisi suhteellisen selvä; muodollisesti pätevä mutta tutkimukselliset ja opetukselliset näytöt eivät riittäne kyseiseen virkaan. Täällä arviointitilanteen tekee haasteelliseksi kaksi asiaa. Hakijoita, oli kyseessä lehtoraatti tai professuuri, ei arvioida ulkopuolisesti, vaan kyseisen laitoksen päätöselin eli laitosneuvosto tekee esityksen tiedekunnan virantäyttökomitealle, joka esittelee asian päätösvaltaa käyttävälle yliopiston senaatille. Toinen haaste on niin sanottu paikallistamispolitiikka (localisation policy), joka pyrkii edistämään maan kansalaisuuden omaavien virkakehitystä.

Batswanoiden virkakehityksen suosiminen on hyvä asia, mutta sisäinen arviointiprosessi yhdessä paikallistamispolitiikan kanssa mahdollistavat akateemisesta näkökulmasta varsin mielenkiintoisia virantäyttöprosesseja. Niin nytkin. Matkailun professuuria hakenut paikallinen kandidaatti on muodollisesti mutta hyvin todennäköisesti ei sisällöllisesti pätevä. Johtamisen laitosneuvosto päätti kuitenkin pitää kahta päivää ennen matkailun laitoksen perustamista kokouksen jossa neuvosto päätti esittää hakijan valitsemista virkaan. Kokouspäivä sattui muutaman päivän ilmoitusajalle ajankohtaan, jolloin kaikki vielä tuolloin johtamisen laitoksella työskentelevät matkailualan tohtori- ja maisteritasoiset opettajat olivat pitämässä kenttäkurssia 600 kilometrin päässä Gaboronesta, minä mukaan lukien. Siitä huolimatta laitosneuvosto ei saanut asiassa yksimielisyyttä ensimmäisessä kokouksessa vaan asia jouduttiin siirtämään seuraavan aamun uuteen kokoukseen. Yön eli illan konsultaatioiden aikana esitystä vastustanutkin henkilö muutti mielensä ja päätösesitys saatiin yksimieliseksi. Asiaa ei todellakaan haluttu jättää ’sattuman’, alan tutkijoiden saati uuden matkailun laitosneuvoston päätöksen varaan.

Samassa yhteydessä hakija esitti nykyisen virkansa siirtämistä johtamisen laitokselta matkailun laitokselle. On vaikea arvioida mihin tällä prosessilla pyrittiin mutta varmaankin tukemaan professuurivalintaa laitosneuvostossa. Pahaksi onneksi kyseinen asia ei kuulu laitosneuvostolle vaan dekaanille, joka konsultoituaan johtamisen laitoksen ja perustetun matkailun laitoksen johtajaa esitti siirron epäämistä. Keskeisenä syynä oli se, ettei siirron esittänyttä pidetty pätevänä matkailun tutkimuksen tutkijana ja opettajana. Mielenkiintoista tässä on se, että siirrossa kyse oli yliassistentuuritasoisen viran siirtämisestä. Jääkin nähtäväksi onko sama hakija sen sijaan pätevä alan professuuriin.