Yliopisto: notkea vanhus

Yliopisto on monisatavuotiseksi ja usein norsunluutorniksi rinnastetuksi instituutioksi varsin notkea. Joka vuosi tuntuu tulevan eri tasoisia ja tavoitteisia rakenteellisia muutoksia, joiden suunnittelu ja toteuttaminen vievät enenevässä määrin aikaa itse ydintehtäviltä; tutkimukselta ja siihen perustuvalta opetukselta. Kuten Suomessa myös Botswanassa yliopistoihmiset muistelevat kaiholla menneitä aikoja, jolloin riitti että hoiti opetuksensa ja julkaisi. Nyt kaikesta tulee pitää kirjaa ja osata raportoida tekemisensä 'oikein' sekä kehittää osaamistaan ja toimintaansa siten, että se tukee organisaation strategisia kehityssuuntia. Ja joka vuosi pitää tehdä edellistä enemmän ja paremmin.

Botswanan yliopistossa yksi keskeinen kehityssuunta on kansainvälistyminen. Se kuulostaa suomalaiseen korvaan tutulta. Tavoitteena on tutkimuksen ja opetuksen laadun kehittäminen. Jälkimmäisen kautta pyritään siihen, että lähitulevaisuudessa tutkinto-opiskelijoista kymmenen prosenttia olisi ulkomaisia opiskelijoita. Samalla yliopiston kokonaisvetovoima kasvaisi; nykyisten 12 000 opiskelijan lisäksi vuonna 2015 kampuksella olisi noin 6 000 opiskelijaa lisää ja henkilöstön määräkin nousisi nykyisestä 700 yli 1 000 tutkijaan.

Samoin kuin meillä myös täällä kansainvälistymisen toteuttamiseen ja ’kaikkinaisen’ laadun varmistamiseen on valjastettu uusittu palkkajärjestelmä, tutkimusrahoituksen sisäiset arviointi- ja raportointiprosessit sekä opetusohjelmien kehittäminen. Toiminnan parantamiseen on valjastettu kansalliset sivistyspäämäärät, kuten rakentaa Botswanasta tietoyhteiskunta vuoteen 2016 mennessä, mutta yliopistohallinnon tavoitteiden tausta on myös raadollisempi. Aiemmin Botswanan yliopisto oli maan ainoa organisaatio, joka tarjosi yliopistotasoisia tutkintoja, mutta nykyisin monet afrikkalaiset ja erityisesti eurooppalaiset yliopistot tarjoavat pääosin etäopetukseen pohjautuvia tutkintoja. Lisäksi Botswanaan on rantautunut muutamia ulkomaisten yliopistojen filiaaleja ja maa on myös kehittämässä toista omaa yliopistoa - Botswana International University of Technology and Science (BIUST) - pääkaupungin ulkopuolelle. Tämän päälle lähellä Etelä-Afrikassa tarjotaan kilpailukykyisiä tutkintoja.

Botswanan yliopisto on vastannut olemassa olevaan kansainväliseen ja orastavaan kotimaiseen kilpailuun kehittämällä palkitsevampaa palkkajärjestelmää. Aivovuoto yliopistolta elinkeinoelämän palvelukseen on ollut rajua ja professuureihin ja varttuneempien tutkijoiden virkoihin on ollut viime vuosina vaikea löytää kiinnostuneita paikallisia hakijoita. Tässä suhteessa Zimbabwen kriisi on ollut onni onnettomuudessa, sillä se on tuottanut maahan päteviä pätkätyöläisiä. Jatkossakin virkojen täyttötilanne saattaa pysyä samana, sillä en ole tavannut vielä ketään, joka olisi muutama vuosi sitten käyttöön otettuun palkkiojärjestelmään tyytyväinen – suomalaiseen yliopistojen uuteen palkkajärjestelmään sentään osa kollegoista on nykyään ilmeisen tyytyväisiä. Toisin kuin täällä liksaa on tullut lisää ja siihen voi vaikuttaa tekemistensä kautta.

Botswanan yliopistossa pyritään parantamaan olemassa olevia koulutusohjelmia kansainvälisten arviointien kautta. Samalla laajennetaan opetustarjontaa ja yksiköitä. Pääkampukselle Gaboronessa ollaan parasta aikaa rakentamassa teknillistä ja lääketieteellistä yksikköä, ja Mauniin ollaan sijoittamassa Botswanan yliopiston suurta kakkoskampusta. Samalla luodaan ’school –järjestelmä’ ainelaitosten ja tiedekuntien väliin. Jotta rakenteellinen muutos ei olisi liian yksinkertainen samalla pyritään paitsi yhdistämään olemassa olevia ja luomaan uusia ainelaitoksia myös vähentämään tiedekuntien määrä nykyisestä seitsemästä viiteen. Tämän päälle kehitetään yliopistollisia monitieteisiä tutkimuskeskittymiä ja avainaloille tutkimusinstituutteja. Uusia johtajien ja päälliköiden paikkoja onkin usein auki yliopistolla.

Kaikki tämä sekavahko tohina tuntuu tutulta Suomesta. Ainoa keskeinen elementti mikä täkäläisestä keskustelusta näyttäisi puuttuvan on yliopistojen yhdistämistarve. Ehkä siihenkin päästään lähitulevaisuudessa, kunhan BIUST on saatu ensin jaloilleen. Lisäksi tarvittaneen yksi opetusministeriön virkamiesvierailu Botswanasta maahan, joka tunnetaan Nokiasta ja Pisa tuloksistaan (sekä kouluampumisista), tai satunnaisen virkamiehen osallistuminen kansainväliseen hallintoseminaariin, jossa suomalainen kollega esitelmöi taannoisista saavutuksistaan korkeimman opetuksen ohjauksessa.

Nielaise – ja katse tulevaisuuteen

Uudessa paikassa kiinnittää huomiota asioihin, jotka saattavat jäädä paikallisilta huomioimatta, asioihin jotka otetaan arjessa siinä määrin itsestään selvyyksinä, ettei niitä käytännössä huomata. Ensimmäisellä viikolla istuskelin Gaboronen keskustassa sijaitsevan kotimme pölyisessä ’ruskeassa puutarhassa’. Katselin pihan puissa istuvia ja taivaalla lentäviä lintuja. Tex Willerin uskollisena lukijana osa kauempana taivaalla lentävistä linnuista tuntui ikään kuin kaartelevan ryhmässä, aivan korppikotkien lailla. Mutta tuskin korppikotkia sentään pääkaupungin taivaalla kaartelisi. Vai…?

Yritin kiikaroida mutta kiikareista ei ollut apua lajinmääritykseen; matka oli liian pitkä tai kiikarit liian kevyet tehtävään. Tiesin että muutaman kymmenen kilometrin päässä Otsen kallioilla oli korppikotkakolonia. Kyselin ohi mennen naapurilta josko hänellä olisi tietoa taivaalla näkyvistä linnuista, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt saati katsellut moisia lintuja: ’mitä lienevät’. Korppikotkat – Vultures – tunnetaan täällä lähinnä Botswanan rugby -maajoukkueen lempinimenä. Sitä paremmin tunnetaan kuitenkin seepra, joka tömistää jalkapallomaajoukkueen tunnuksena.

Kyselin myös työkavereilta josko he ovat nähneet korppikotkia kaupungin taivaan yllä. ’Eeei..’. Kaikki viittasivat mahdollisuuteen nähdä niitä joko Otsen kallioiden tuntumassa tai maan pohjoisosissa, siellähän niitä villieläimiä on. Aloin jo epäillä Tex Willerin opetuksellista sisältöä, kunnes ajaessani läpi Mogoditsanen, joka on paikallinen ’Vantaa’ sijaiten noin viiden kilometrin päässä pääkaupungista, pellon reunaan tuupertuneen lehmän kimpussa näkyi joukko iloisia korppikotkia. Ja lisää laskeutui taivaalta.

Kerroin tapauksesta tutuille yliopistolla. Monet olivat kummissaan että moisia lintuja vielä näkee täällä asutuksen lähellä. Tämä siksi että maanviljelijöillä on ollut jo pitkään tapana myrkyttää tai ampua lintuja, ja toisaalta sangomat – noitatohtorit – ovat myös myrkyttäneet haaskojen avulla korppikotkia. Maanviljelijöillä syynä vihaan ovat olleet taloudelliset tekijät, koska korppikotkien mielenkiinto ei kohdistu yksin haaskoihin vaan myös karjan nuoriin yksilöihin, jolloin maanviljelijälle syntyy mahdollisesti taloudellisia tappioita. Totta tai ei, tällöin on parempi päästä eroon moisista siivekkäistä.

Sangomillakin motiivina ovat taloudelliset tekijät. Korppikotkien hankkimisen kautta on mahdollista toteuttaa asiakkaan toiveita, ja asiakas hakee taloudellista etua korppikotkien avulla. Mutta mitä taloudellista etua korppikotkat voivat tuoda noitatohtorien asiakkaille? Tietysti mahdollisuuden nähdä tulevaisuuteen, mutta sitä varten sangoman on pyydystettävä tai saatava käsiinsä korppikotka. Tämä tapahtuu kätevämmin syöttihaaskan ja myrkyn avulla. Sen jälkeen sangoma ottaa korppikotkan silmät ja sekoittaa ne muiden oleellisten ainesosien kanssa ja tarjoaa asiakkaalle. Tämän rohdon – mutin – nauttimisen avulla on mahdollista nähdä tulevaisuuteen ja ennustaa tulevaa. Liike-elämässä ja esimerkiksi osakemarkkinoilla moisesta kyvystä olisi korvaamatonta hyötyä.

Korppikotkan silmistä tehtävän mutin toimintalogiikka ei ihan ensi ajattelulla avaudu ulkopuoliselle, mutta selitys on lopulta yksinkertainen. Ajatteluketjun lähtökohta on karjataloudessa, jossa lehmiä tai vuohia kuolee aika ajoin, syystä tai toisesta. Taivaalla ei näy mitään liikettä. Siitä huolimatta ei kulu aikaakaan kun tuore haaska on täynnä sisälmyksistä taistelevia korppikotkia. Miten ne tietävät tulla paikalle? Koska niillä on erityinen kyky nähdä tulevaisuuteen. Tuosta kallisarvoisesta kyvystä pääsee osalliseksi kaivamalla korppikotkien silmät niiden päästä, ja sekoittamalla silmämunat nautittavaksi aineeksi on ihmisenkin mahdollista nähdä tulevaan, tai ainakin olla turvassa tulevaisuudessa mahdollisesti nousevilta vaaroilta.

Perinteinen selitys korppikotkien kyvystä nähdä tulevaan on kulttuurisesti mielenkiintoinen ja arvokas, mutta sillä kuten karjatalouden käytännöilläkin on ollut tuhoisa vaikutus korppikotkapopulaatioon koko eteläisessä Afrikassa. Toinen ja kulttuurisesti ehkä hieman köyhempi selitys miksi korppikotkat osaavat tulla kuolleen eläimen luo ennen kuin me ihmiset tiedämme siitä mitään, liittyy myös silmiin. Katsellessani ensimmäisellä viikolla Gaboronen taivaalle olin onnekas huomatessani kaartelevat korppikotkat. Ne olivat laskeutuneet alemmas ilmeisesti jonkin syömisen toivossa, jolloin suuret hitaasti kaartelevat linnut olivat suhteellisen helppoja paikannettaviksi. Mutta ennen laskeutumista lintujen kaarrellessa ilmavirtojen tukemana lähes suihkukoneiden matkakorkeudessa niitä on jokseenkin mahdotonta paikantaa paljain silmin – etenkin kun aurinko paistaa ylhäältä zeniitistä. Mutta korppikotkat näkevät tarkasti lähes kaiken sen mitä alhaalla maan pinnalla tapahtuu ja osaavat tulla paikalle kaartelemaan jopa ennen kuin nääntynyt tai muuten kuolemaa tekevä eläin on varsinaisesti ehtinyt menehtymään.

Aivan kuten kaivossa elävä sammakko mekin kuvittelemme koko maailman olevan se mitä me tiedämme ja näemme, ja sen ulkopuolelle hetkellisesti päästäksemme olemme valmiita varsin omituisiin tekoihin – vaikka nielaisemaan korppikotkien silmistä tehtyä rohtoa.