No, these people cannot drive. Full stop.

On tullut toistettua kuinka lujaa täällä ajetaan verrattuna suomalaiseen tiekulttuuriin. Poikkeuksen tekevät hieman huterassa kunnossa olevalla autolla tai 'viihdytysajo' kurvailevat autoilijat. Muutoin mennään lujaa - paitsi kun sataa. Sateita on harvoin, joten sen ymmärtää. Asfalttikin kiiltää liukkaana ja sade tai pyyhkijät estävät täydellisen näkyvyyden.

Kaupunkialueen tiet ovat siten sateella aivan tukossa, osa autoilijoista matelee alle 20 km tunnissa eteenpäin 60-80 km rajoitusalueella, nelikaistaisella tiellä. Olen ihmetellyt työpaikalla asiaaääneen. Batswanat tyytyvät sanomaan, etteivät ihmiset oikein osaa ajaa täällä sateella. Se ei kuulu autokoulun perusoppimäärään - toisin kuin liukkaan kelin kurssit Suomessa.

Kun tämän paikallisten osaamattomuuden ajaa autoa sateella sitten esittää esimerkiksi zimbabwelaisille saa hieman eri vastauksen: 'Ei - nämä ihmiset eivät osaa ajaa. Piste'.

Tiedä häntä. Ainakin paikalliset osaavat kasvavassa määrin ajaa zimbabwelaisia - 'zimboja' kuten täkäläinen muotoilu kansallisuudesta kuuluu - ulos maasta. Vein puutarhaamme hoitavaa zimbabwelaista taannoin kotiinsa kun liikennevaloissa tuli vastaan valkoinen ikkunakaltereilla varustettu linja-auto. 'Aah, bussi Zimbabween' hän sanoi. Ensin luulin asiaa vitsiksi, mutta hän selitti sen olevan maahanmuuttoviraston bussi, joka menee viereiselle Broadhurstin poliisilaitokselle hakemaan putkasta auton täyteen maassa ilman lupaa olevia maamiehiään. Ja heitä piisaa rajalle takaisin toimitettavaksi. Viime aikoina ratsioita on tehty vilkkaasti ja ihmisiä pysäytelty kaduilla.

Mutta ei ihme että laittomia siirtolaisia riittää, sillä asiat eivät Zimbabwessa tunnu edelleenkään menevän parempaan suuntaan, vaan 'kansakoulunopettaja' Mugabe pitää karttakepistään edelleen tiukasti kiinni. Ja puuttuvan passin rajalla korvaa kuulema 50 pulan eli viiden euron seteli. Tervetuloa!

Uusi harrastus

Ihmisellä pitää kuulema olla harrastuksia. Minullakin on pari sellaista pohjilla Suomessa, mutta tämä uusi täkäläinen on ehkä eniten täyttymystä tuova. Kyse on kulottamisesta...

Aiemmin, tässä blogissakin, on tullut hieman ajateltua alentuvasti moisesta puuhasta. Suomessa kulotus on ns. vanhan kansan puuhaa alkaen 60+ v., mutta täällä ikärajoja ei puuhassa tunneta! Kuka vaan saa ja voi kulottaa.

Joten niin olen minäkin pyörättänyt pihan kuivunutta osaa hiilijälkenä taivaan tuuliin. Ja onhan se kaunista kun tuli ottaa muutaman metrin korkeina lieskoina kasan kuin kasan ja alueen nieluunsa. Täällä ei tarvitse tuntea edes pahaa omatuntoa ilmastonmuutoksesta verrattuna suomalaiseen kulottajaan tai kompostoijaan. Tosin siinä pettää ehkä hieman itseään, mutta minkäs voit: kaikilla pitää harrastuksia kuullema olla.

Osallistavaa suunnittelua

Botswanan yliopisto tähtää tutkimusintensiivikseksi korkeakouluksi vuoteen 2020 mennessä. Tuolloin opiskelijoiden määrän pitäisi olla nykyiseen nähden kaksinkertainen, joten vastaavasti jotakin pitää kehittää tutkimusmahdollisuuksien puolella - muutoin aika menee enenevässä määrin opetukseen.

Haasteeseen pyritään vastaamaan yliopiston laajamittaisella rakenteellisella uudistuksella. Kuulostaa tutulta... Siihen ajaa paitsi tutkintomäärien (ts. opiskelijoiden määrän) kasvutavoite myös yliopiston ulkoisen toimintaympäristön muutos ja sisäiset ongelmat. Viime mainitut viittaavat tehottomuuteen ja kannustimien (porkkanan ja/tai kepin) puutteeseen, edelliset puolestaan lisääntyvään kilpailuun ja yliopistolaitoksen rahoitusmallin muutoksen. Kuulostaa tutulta...

Rakenteellisen muutoksen keskiössä on 'schoolien' perustaminen. Niihin yhdistettäisiin nykyisiä laitoksia jotka poistuisivat termeinä ja osin korvautuisivat koulutusohjelmilla. Tiedekunnat kuitenkin jäisivät näiden superlaitosten eli schoolien yläpuolelle. Tiedekuntaan tulisi lisää apulaisdekaanien paikkoja ja yksi toimitusjohtajaa muistuttava Dekaani. Vastaavasti schooleille luotaisiin johtajien ja koulutusohjelmille koordinaattorien pestit. Viime mainitut olisivat kuin laitosjohtajia ja vastuussa ohjelmien laadusta ja toteutuksesta, mutta ilman mitään valtaa, resursseja tai mahdollisuuksia vaikuttaa rekrytointiin. Schoolien johtajien rooli on puolestaan jäänyt vielä hämäräksi, tiedekunnille puolestaan kasattaisiin nykyiseen nähden lisää valtaa.

Vallan jalkauttaminen keskushallinnosta tiedekuntiin on nähty myönteisesti, mutta muutoin rakenteellinen kehitäminen on saanut osakseen kritiikkiä. Kuulostaa tutulta... Osin siitä syystä yliopiston rehtoraatti on päättänyt jalkautua ja selittää muutosta ja sen syitä sekä kuulla henkilöstön mielipiteitä. Yliopiston ulkojäsenä sain kutsun professoriaatin kuulemiskokoukseen pääkirjaston auditorioon. Kuuleminen alkoi rehtorin puheella, jota seurasi tutkimuksesta vastaavan vararehtorin powerpoint -sulkeiset muutoksesta ja sen syistä. Sen päälle pyydettiin puheenvuoroja.

Paikalla oli 70-80 professoria ja puheenvuoroja pyydettiin ja annettiin liukuhihnalta. Yllätys ei ollut se, että valtaosin esitetyt mielipiteet sisälsivät kriittisiä huomioita muutokseen. Iso osa aika perusteltujakin kantoja. Sen sijaan rehtoraatin toiminta oli yllätys: he kirjasivat ikään kuin kilvan esitettyjä kantoja ylös. Vararehtori kykeni vain vaivoin peittämään pitkästymisensä kirjoittaessaan jo moneen kertaan samansisältöisiä kriittisiä arvioita puolustamastaan asiasta. Kun kello tuli 16:30 rehtori vihelsi pelin poikki ja antoi viimeisen puheenvuoron teologian professorille. Sitten meitä kiitettiin keskustelusta ja lähdimme pois.

Koirat haukkuvat, karavaani kulkee. Meitä on siis kuultu.

Etikkatesti

Ajelin toissailtana nurmikkoa - lähdön hetki Suomeen lähestyy ja puutarhurille pitäisi saada hyvissä ajoin seuraava työllistäjä. Yksi potentiaalinen työntarjoaja oli tulossa tapaamaan puutarhaamme hoitavaa herraa seuraavana aamuna, mutta viikonlopun jäljiltä ruoho oli hieman pitkä ja ei siten olisi antanut parasta mahdollista kuvaa työntekijästä. Ja eihän se ole hänen vikansa ettemme anna tulla viikonloppuisin töihin... Työnnettävällä pelillä saikin mukavan hien pintaa ilta-auringossa.

Työnnön keskeytti aidan takaa huhuileva mies. Ajattelin että hän etsii työtä ja uskoi minulle sellaista olevan kun kerran itse 'joudun' leikkaamaan ruohoakin. Mutta ei, hän ei tarvinnut työtä vaan ihan silkkaa käteistä vaan. Hänellä oli siihen pitkä tarina, joka Valittujen Palojen versiona meni näin; hän oli juuri tänään oli tullut Zimbabwesta, pojan insuliini oli matkalla päässyt loppumaan, poika oli jouduttu viemään yksityiseen sairaalaan, zimboja ei muualla palvella, mutta heitä ei hoideta jollei ole näyttää rahaa millä maksaa, sitä ei ollut, poika odottaa sairaalan aulassa, olisiko rahaa?, saisin heti huomenna takaisin kun hän pääsee pyytämään työnantajaltaan kottia. Tuttu yhteinen naapurimme ei ollut antanut kuin 50 centtiä..., joten vielä puuttuisi 3,5 euroa... jne jne. Eli olisiko lainata? Tulisi pojan kanssa sitten tuomaan rahan takaisin heti huomenna.

Nykyisin tulee annettu aika harvoin - siis ei koskaan, sillä pyytäjiä piisaa ja jostain syystä pyynnöt eivät kohdistu tasaisesti. Esimerkiksi yliopistolla siivoojat tai vartijat eivät koskaan pyydä tältä mantereelta kotoisin olevilta kollegoiltani mitään - olen asiaa heiltä kysynyt ja he eivät tunne ilmiötä - minulta jostain syystä pyydetään aika usein. Tänään viimeksi taksirahaa. Ja yhtä usein sanon ettei ole antaa lounas- tai kombirahaa; syön lounasta ja kuljen kombilla itsekin.

Mutta nyt kirkkain sekä samalla huolestunein silmin kerrottu tarina herätti mielenkiinnon - kehtaisiko naapurin naapurin piharakennuksessa asuva siirtotyöläinen pyytää rahaa ilman takaisinmaksua. Varmaan, mutta oliko pitkä tarina vaan puppua ilman etiikkaa. Sitä on tässä vaiheessa vaikea sanoa, sillä toissailtana ruohonleikkuuni keskeyttänyttä herraa ei näkynyt poikansa kanssa portillamme eilen illalla, eikä heitä näkynyt tänäänkään.

Kitkerää 'etiikkaa'. Menetys ei ole iso mutta periaatteessa tylsä; toivottavasti seuraava pyytäjä ei ihan oikeasti tarvitse apua. Pientäkään.