Jouluajelulla

Kävimme joulupäivänä työkaverini kotikylässä Mosopassa. Hän vieraili muutama vuosi sitten minun ’kotikylässäni’ – mitä se Kotkasta lähtöisin olevalle, lähes kymmenen vuotta Rovaniemellä asuneelle nykykiiminkiläiselle sitten tarkoittaakaan. Oli mielenkiintoista nähdä mistä hän Englannissa maisteriopintonsa ja väitöskirjansa Australiassa tehneenä oli lähtöisin. Toisin kuin minun kohdallani hän todella on lähtöisin ’kotikylästään’; tapasimme äidin ja näimme isoäidinkin talon. Isä sentään osasi priorisoida ulkomaiset vieraat oikeaan lokeroon ja valitsi kyntötyöt tyhjänpäiväisen rupattelun sijaan.

Botswanassa joulunvietto poikkeaa meikäläisestä muutenkin kuin lumen määrän tai arvuuttelun ’tuleeko valkea joulu tahi ei’ suhteen. Esimerkiksi varsinaisia lahjoja ei ole tapana antaa. Yhtäläistä on se, että joulun aikaan syödään hyvin. Isäntämmekin oli edellisenä päivänä lahdannut vuohen, joka saapuessamme taloon makasi sievästi keittiön pöydällä paloina. Sillä välin kun tutustuimme kylään, sen lukemattomiin kouluihin (niitä todella oli lukuisia), kuiviin joenhaaroihin, patoon, kalliomuodostelmiin, sekatavarakauppoihin, postiin ja kgotlaan oli talon emäntä loihtinut vuodesta maittavaa lihapataa.

Jouluruuan päälle oli tarkoitus kuunnella kyläperinteeseen liittyvää kuorolaulua, mutta päivä oli sen verran kuuma että joululaulut oli siirretty alkuiltaan. Koska täällä pimeällä ei ole mitenkään mukava ajella (tiellä on aaseja, vuohia ja villieläimiä) päätimme jättää perinteen kokemisen väliin. Kuorolaulu ei ole kovin lähellä sydäntäkään.

Matkalla kotiin näimme toisessa kylässä vastaavan tilaisuuden. Pysäytimme auton ja aloimme kuunnella. Kuorolaulu antoi terminä hieman väärän kuvan asiasta. Kyse tosin oli kuorosta, mutta hieman suomalaista kuorolaulua elävämmästä menosta, jossa muukin kuin suu liikkuu. Toisaalta suomalaiseen kyläjuhlaperinteeseen rinnastuen paikalla oli muutama miestä väkevämpää nauttinut ’paikallinen’ pullo kädessään. He ilmeisesti tulkitsivat paikalle tulleet valkoiset mahdollisiksi lisäjuomien tarjoajiksi, mutta kun tuliaisjuomia ei tullut otettua mukaan, päätimme pötkiä liukkaasti tiehemme.

Joulu: rikollisten juhla-aika

Gaborone tyhjeni joulunpyhiksi. Sitä edelsi mahdoton jouluruuhka. Sellainen johon kotoinen jouluviikko tai jonkun kaupan hullut päivät eivät muistini mukaan yllä; kaupat, parkkipaikat, risteykset, liikenneympyrät ja ohitustiet olivat täynnä ihmisiä ja autoja. Liikkeellä oli paitsi pääkaupungin oma väki myös lähialueen kylien jouluostosmatkaajat. Ja täkäläisissä kylissä riittää väkeä. Esimerkiksi läheisessä Ramotswan kylässä - joka todella näyttää kylältä pienine mutkaisine raitteineen, siellä täällä näkyvine olkikattoisine majoineen, aaseineen ja vuohineen – asuu noin 25 000 ihmistä.

Kaupat tai tietyt hyllyt tyhjenivät tavarasta – kirjaimellisesti. Erityisesti maissijauhot ja ruokaöljy näyttivät tekevän kauppansa, mutta myös vaatekaupoissa tangot olivat tyhjentyneet. Joulunajan kodinkonekauppakin näytti tekevän tilaa uusille malleille. Timanttien maailmankaupan viimeaikainen hiipuminen ei ainakaan vielä tänä jouluna näkynyt paikallisessa kulutuksessa.

Seuraavaksi täyttyivät kaupungin ulosmenotiet. Ensin tuntuivat lähtevän batswanat kotikyliinsä, sitä seurasi zimbabwelaisten - zimbojen kuten heitä täällä kutsutaan - vyöry kohti kotia autot ja peräkärryt täynnä elintarvikkeita ja kulutustavaraa, jota ei enää rahallakaan saa Afrikan entisestä ruoka-aitasta. Ensimmäiset ylikuorman uuvuttamat akselit tai renkaat pettivät jo Gaboronen lukuisissa liikenneympyröissä, mikä aiheutti liikenteen lisäruuhkautumista. Kiire kotiin jätti monen myös matkalle – tai saattoi ikuiselle matkalle. Botswanan joulunajan liikennetilastoja ei ole vielä uutisoitu, mutta Zimbabwessa yksin jouluajan menoliikenne tuotti yli 50 kuolonuhria. Paluumatka Etelä-Afrikkaan ja tänne Botswanaan on vielä tilastoimatta.

Nyt kaduilla ja kaupoissa on hiljaista. Naapurustommekin uinuu. Tien kahdeksasta talosta vain kolmessa on väki kotona. Loput ovat lähteneet viettämään joulua kotimaahansa tai kyliin. Tämän tietävät myös muut kuin me. Joulun alla umpikujatiellämme käveli ’uusia kasvoja’. Osa vierailevista kävijöistä oli jopa keksinyt peitetarinan; he soittivat porttien ovikelloja. Vastatessa soittoon he kertoivat myyvänsä jotakin (mattoja tms.) tai etsivänsä vuokrattavaa piharakennusta. Myytäviä mattoja ei näkynyt olevan mukana… Vastaamattomuus soittoon puolestaan viestii tyhjästä talosta.

Toisaalta tiellä kävi pariin otteeseen myös kolmen hengen poliisipartio kävelemässä, mutta toisin kuin puolen kilometrin päässä sijaitsevassa 'hökkelikylässä' partioivilla poliiseilla ja sotilailla näillä ei ollut rynnäkkökiväärejä olallaan. Kai se on lopulta huojentavaa, ettei niitä tarvita tässä naapurustossa.

Paikallisten mukaan murrot lisääntyvät joulunaikaan Botswanassa. Pikkurikoksista syytetään ensisijaisesti ’zimboja’, mutta murtoja tapahtuu vilkkaasti kylissäkin, joissa zimbabwelaisia siirtolaisia ei juuri ole. Työkaverini kotiin Mosopassa, noin 60 kilometrin päässä Gaboronesta, oli yritetty jouluaaton aattona väkisin. Etuoven kalterit olivat kestäneet sorkkaraudan väännön, mutta käynti taloon oli mahdollista enää vain takaovesta. Omalle kohdalle sattuessa vääntynyt lukko ja rikos kuin rikos tietysti koskee, mutta Botswanassa rikollisuus ja sen kasvu on vielä suhteellinen asia, jos vertaa lukuja eteläiseen naapuriin.

Etelä-Afrikassa liiketilojen murrot kasvoivat vuodessa 47 prosenttia, auto- ja rekkakidnappaukset (hijackings) 40 prosenttia ja kotimurrot ’vain’ 13 prosenttia (verrattuna budjettivuosiin 2006/07 ja 2007/08). Ei ihme että koulutettu väki lähtee Etelä-Afrikasta töihin Eurooppaan, Pohjois-Amerikkaan, Australiaan tai tänne Botswanaan.

Lämmintä - kirjaimellisesti

Säätila on pysytellyt täällä aika vakaana; ei aamua ilman auringonpaistetta, ei iltaa ilman auringonlaskua. Sadetta ei ole juuri siinä välissä tullut, mutta muutama hassu pilviryhmä sentään näkyy silloin tällöin.

Kun muutokset säässä ovat marginaalisia niin säätiedotuksetkin voi tehdä vapaammin. Gabs FM radioasema antaa tästä hyvän esimerkin: 'luvassa Gaboroneen huomiseksi: osittain pilvistä ja lämmintä'. Ja siinä se. Ei puhettakaan lämpotila-asteista, saati tuulesta tai sen suunnasta tms.

Mittarin näyttäessä nyt varjossa +37 C mietityttää missä vaiheessa ennustus siirtyy lupaamaan 'kuumaa'.

Tenttiajan paineita

Tenttiajan lähestymisen huomaa luentosalissa ja henkilökunnan kahvihuoneessa. Stressitason nousua ja kiirettä on ilmassa, samoin opiskelijoiden aktivoituminen ja jopa lievä panikoituminen on viimeisillä luennoilla nähtävissä. Botswanan yliopistolla on myös tapana laatia kokeita, testejä, ennen varsinaista tenttirumbaa. Niiden tarkoituksena on valmistaa sekä opiskelijat että luennoitsijat loppukiriin.

Tieto omasta tasosta usein lisää opiskelijalle tenttiajan paineita. Opiskelijat käyvätkin tiuhaan kyselemässä testin tuloksia ja syitä sen mahdolliseen alhaiseen arvosteluun. Vaikka harva on tyytyväinen saamaansa vastaukseen kukaan ei juurikaan kysele miksei 'tästä voisi saada enempää pisteitä'. Ehkä käynti luennoitsijan luona rauhoittaa olo hetkellisesti. Toisaalta opiskelijalla on myös oikeus uuteen testiin, joka on kuitenkin riskipeliä: meni se paremmin tai huonommin kuin varsinainen testi niin se korvaa aiemmin saadun arvosanan.

Luennoitsijat puolestaan miettivät miten ehtiä paikkaamaan mahdolliset puutealueet ennen lopputenttien alkua. Mutta viimeisen luentokerran jälkeen kaikki rauhoittuu – hetkeen ei ole mitään muuta tehtävissä kuin lukemista ja tenttikysymysten laatimista.

Sain pitkästä aikaa ilon valvoa tenttejä, sillä täällä jokainen luennoitsija valvoo oman ryhmänsä ja valvontaa avustaa aina yksi kollega. Tenttikäytännöt ovat tiukasti säädeltyjä puolin ja toisin, mutta kirjalliset ohjeet koskevat vain opiskelijoita. Opiskelijoille suunnattu ohje on reilun 10 sivun mittainen nivaska määrittäen lähes kaiken mahdollisen aina mukaan tuotavien tarvikkeiden sijoittamisesta, vaatetuksesta ja ylimääräisen vaatetuksen paikasta ja äkillisen sairauskohtauksen hoitamisesta. Kahden opiskelijani juuri tenttiä edeltävä mahakipu hoitui kuitenkin hetken puhumalla.

Tenttikysymysten saapuminen saliin on monimutkainen prosessi. Luennoitsija laatii kysymykset ja toimittaa ne laitosjohtajan määrittämälle kollegalle, jonka tehtävänä on puoltaa tai olla puoltamatta laaditut kysymykset. Kun alkuperäiset tai muunnellut kysymykset ovat saaneet puollon ne toimitetaan ainelaitoksen johtajalle, jonka tehtävänä on hyväksyä ne tai pyytää muutoksia niihin ennen sitä. Hyväksynnän jälkeen kysymykset suljetaan kuoreen ja toimitetaan ns. tenttivirastoon, joka myöhemmin kopioi niitä riittävän määrän ja tuo ne tenttisaliin muun tarvittavan materiaalin kanssa.

Joka vuosi järjestelmä kuulemma vuotaa ja kysymyksiä päätyy tavalla tahi toisella opiskelijoille. Tästä syystä keskitetystä tenttivirastosta pyrittiin tänä vuonna pääsemään eroon, mutta muutos kaatui siihen, ettei keskushallinto kyennyt toimittamaan ainelaitoksille toimintavarmoja kopiokoneita, mustetta ja paperia ajoissa. Niinpä kuoret kerättiin viime tipassa tenttivirastoon, joka ei puolestaan ehtinyt varautua asiaan riittävässä määrin, jotta olisi saanut kopioitua ajoissa kaikkiin tentteihin kysymykset.

Tämän vuoden kysymysten vuotamisesta ei ole vielä ollut puhetta, mutta viime vuonna oli tapaus, jossa luennoitsija myi omia kysymyksiään opiskelijoille! Hän jäi kiinni asiasta. Kiinnijäämisen lisäksi ainut kuulemani ’fakta’ on se, että hän sai paitsi potkut niin rikoksestaan myös vankeustuomion. Tuomion pituudesta sen sijaan liikkuu monia versioita, samoin rikoksesta saadun hyödyn määrästä. Kuolemantuomio se ei kuitenkaan ollut, vaikka sellainenkin maassa on vielä vallalla.

Tenttikysymysten laatimisen lisäksi niiden arvostelu on monipolvinen prosessi. Luennoitsija pitää tentit lukkojen takana, arvostelee vastaukset ja hakee puollon samalta kollegalta joka puolsi itse kysymyksetkin. Lopulta hänen tulee hyväksyttää arvostelunsa sekä laitosjohtajalla että laitosneuvostolla. Jos arvostelutasossa on huomautettavaa sitä voidaan vielä laitosneuvostossakin rukata, ja senkin jälkeen tiedekunnan ja yliopiston hallintoelimet voivat puuttua rakenteellisiin asioihin eli esimerkiksi arvostelutasojen laitos- tai oppiainekohtaiseen erilaisuuteen. Ei siis ihme, että tenttiaika saa aikaan paineita paitsi opiskelijoille myös henkilökunnalle.

Monikulttuurisuuden yhteisiä haasteita

Olen ollut hieman epätietoinen mitä yleisesti käytetty termi monikulttuurisuus oikein tarkoittaa. Sen tiedän, että se on yliopistollinen oppiaine ja kasvavan yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kohde. No tämä ei vielä kerro asiasta paljon 'ulkopuoliselle'.

Termillä tunnutaan viitattavan, ainakin Suomessa, maahanmuuttajiin ja etnisiin 'erityisryhmiin'; serbeihin, albaaneihin, 'afrikkalaisiin', 'venepakolaisiin', venäläisiin jne. Viittauksen sävy pyrkii olemaan myönteinen, mutta samalla se on erontekoja ja hierarkioita täynnä; puhe on enemmän painottunut meistä erottuvien ryhmien tunnistamiseen ja rajaamiseen kuin yhtäläisyyksien ja vuorovaikutuksen etsimiseen. Lisäksi englantilaisten tai jenkkien yhteydessä harvemmin puhutaan monikulttuurisuudesta, vaan termi on varattu ikään kuin ’kulttuurisesti tai muuten vaan meistä heikommille tai erikoisemmille ryhmille’; marimba on monikulttuurista, syntetisaattorimusiikki ei ole.

Täällä Botswanassa monikulttuurisuudesta ei terminä juuri puhuta. Maan etniset ryhmät toki tunnistetaan ja esimerkiksi kielelliseen monimuotoisuuteen tai sen kouluopetuksellisiin ongelmiin kiinnitetään ainakin hallinto- ja tutkimuspuheessa huomiota. Sen sijaan tänne töihin tulevalle eteen levittyvä ’monikulttuurisuus’ jää vaille alleviivausta. Yliopiston ainelaitoksella työkavereinani on batsawanoiden lisäksi zimbabwelaisia, tansanialaisia, lesotolainen, intialainen ja sambialainen sekä botswanalaisia etnisiä ryhmiä kuten kalangoja. Naapurilaitoksilla vastaan tulee muun muassa ghanalaisia, nigerialaisia, bangladesilaisia, pakistanilaisia, malawilaisia, brittejä, hollantilaisia ja puolalaisia. Harvemmin kukaan kuitenkaan juuri alleviivaa tarvetta monikulttuurisuuteen ja erilaisuuden ymmärtämiseen, mutta silti asioita hoidetaan yhdessä, käytännön vuorovaikutuksessa ja eroja jotakuinkin kunnioittaen. Ilmeisesti tämä on sitä monikulttuurisuutta?

Käytännön - 'arjen' - monikultuurisuus ei silti tarkoita, ettei eri kulttuurien välisiä eroja huomioida ja suhteita ahkerasti pohdita jos aihetta katsotaan ilmaantuneen. Kasvava rikollisuus pistetään zimbabwelaisten ja maassa vierailevien eteläafrikkalaisten tsothien piikkiin, maan taloutta tuntuvat pyörittävän ulkomaalaiset firmat ja omistajat, paremmat hyvin palkatut työpaikat menevät Botswanan yliopiston tutkimuksen (ts. tutkijan) mukaan ulkomaalaisille asiantuntijoille, epäeettisen hallintokulttuurin ja korruption ilmaantuminen johtuu länsi- ja itäafrikkalaisten menettelytapojen yleistymisestä jne. Toisaalta myös batswana -nuorison tavat ja käyttäytyminen ovat muuttuneet huonompaan suuntaan; enää ei edes tervehditä asianmukaisesti tai kunnioiteta muita ihmisiä, ei etenkään varttuneempaa väkeä. Ja kaikki edut ja pelit halutaan heti.

Jotenkin tämä kuulostaa tutulta.

Sähköt poikki? Sopikaa keskenänne

Pari viime päivää on ollut kotona tietokoneesta ja netistä vapaata aikaa. Ja ruuanlaitosta. Sähköt ovat olleet poikki, mutta hieman kummallisella tavalla. Viereisissä taloissa ei ole näkynyt valoa ikkunoista, niistä seuraavissa sen sijaan on ollut, samoin toinen vastapäisistä taloista on ollut pimeä, toinen valaistu. Harmittavasti me olimme sattuneet naapuruston pimeään kohtaan.

Luonnollisesti sähköyhtiön puhelin ei hädän hetkellä hevin vastaa - ei edes virka-aikana - ja vastatessaan virkailijat valittavat sitä, että valituksia on tullut niin kovin paljon: 'en tässä voi nyt oikein mitään tehdä'. Vihdoin katkosta seuraavana iltapäivänä puhelimeen vastannut virkailija yllätti ja kertoi että asiaa lähdetään katsomaan. Aikataulua hänkään ei tosin uskaltanut antaa - vikailmoituksia kun on niin kovasti työn alla.

Lopulta katkoksen syy ainakin pääpiirteissään selvisi. Naapuri oli (ilmeisesti) jättänyt laskunsa maksamatta. Samalla kun hänen sähkönjakelunsa oli keskeytetty mukana meni muutama muukin lähitalous. Lucky us.

Pienen varauksen selitykseen luo se, että toisinaan jakelunkeskeytys maksamattomuuden vuoksi johtuu siitä, ettei laskua ole lähetetty ajoissa. Tällöin - toivottavasti ei yleensä - laskus ja jakelunkeskeytys toimivat toisistaan tietämättä. Täytyy vain toivoa, että seuraava laskumme on pian tulossa.

Sateita seuraa tyhmyyden tunne

Viime aikoina on satanut reilusti. Nurmikko onkin kuivan kauden jälkeen kasvanut hyvin, mutta kauhukseni huomasin että kohtahan tässä tarvitsee ruohonleikkurin. Ajatus leikkurista ja sen käyttämisestä Kalaharin laidalla tuntuu oudolta ja turhanaikaiselta, mutta ilman laiduntavan eläimen tms hankintaa pihasta tulee käyttökelvoton ja vaarallinenkin, sillä korkeassa nurmessa ei kaikkea liikkuvaa huomaa. Aivan lähellä asuville tuttaville oli tullut toissapäivänä käärme sisälle olohuoneeseen ja heillä nurmikko sentään on kunnossa.

Päädyinkin viikonloppuna äärimmäisyyteen; antamaan ensiapua korkeimmille kasvustoille saksilla. Harvoin tuntee itseään yhtä typeräksi.

Kai täältä sellainen työnnettävä leikkurimalli löytyy...

Safarielämää - Life is a safari?

Kävimme perheen kanssa safarilla. Ystävämme Pretoriassa oli voittanut arpajaisissa pitkän viikonlopun Limpopossa sijaitsevassa safarikohteessa ja mukaan mahtui yhteensä kaksi perhettä. Ensin muutama kokous Pretoriassa, hieman nilkuttavan auton korjaamista ja sitten matkaan kohti 'pohjoista'!

Safarimatka tarjosi myös oivan tilaisuuden tekeillä olevan oppikirjan kuvamateriaalin kartuttamiseen ja kenttätutkimukseen... Matkailun tutkijoita piikitellään toisinaan siitä, että he saavat matkustella eksoottisiin ja mielenkiintoisiin paikkoihin työn varjolla. Pitää paikkansa - aivan siinä missä lääketieteen tai maantieteen kongresseja järjestetään Las Vegasissa, Buenos Airesissa tai Tokiossa. Tällä kertaa työmatka tuntui itsestäkin ensikertaa etukäteen katsottuna luksukselta; kaikki kohteessa sisältyi hintaa, johon ei edes veronmaksajien tarvinnut tarjota tukeaan.

Saavuimme auringonlaskun aikaan 'riistapuiston' (game reserve) portille. Vartijan ajo-ohje oli suoraviivainen yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: 'ajakaa suoraan ensimmäisen risteyksen jälkeen, kääntykää risteyksessä vasemmalle.' Kysymykseen montako kilometriä majapaikkaan on ei hänellä ollut vastausta (tai oli: 'en tiedä'). Muotoilin kysymyksen uudelleen: 'kauanko sinne ajaa?' 'Ehkä kymmenen minuuttia'.

Käännyimme ohjeen mukaisesti ensimmäisessä risteyksessä vasemmalle. Ajettuamme reilut 10 minuuttia ja ohitettuamme muitakin portilla mainitsemattomia risteyksiä alkoi usko autossa hieman horjua, mitä ei tukenut bensamittarin roikkuminen punaisen rajalla. Kääntyä ei nyt kuitenkaan kannattanut. Pian pimenevässä illassa sivutieltä näkyi liikkuvan auton valoa: safariauto. Saimme ohjeen seurata ja kohta majapaikan valot näkyivät.

Tervetuliaismaljat sai juoda heti autosta noustuaan. Hyvä ettei kukaan kuitenkaan laulanut tervetulleeksi, niinkin on joskus tapahtunut. Isäntäväki oli murteesta päätellen kaukaa, Amerikasta, Kaliforniasta ja itärannikolta. Isäntä ja emäntä olivat eläkeiän ylittäneet sisarukset, joista toisen mies oli Afrikan metsästysmatkallaan päättänyt ostaa myytävänä olleen farmin. Aikoinaan metsästävällä Hemingwayllä ei ollut sellaisia rahoja, muutoin hänkin olisi varmaan asettunut tälle mantereelle Floridan Key Westin sijaan. Myöhemmin ’siskonmies’ oli tehnyt kauppoja muutamasta ympäröivästä tilasta niin, että alue kasvoi reiluun kahdeksaan neliökilometriin. Tilalta löytyi nyt impaloita, seeproja, gnuita, kuduja, elandeja, sable antilooppeja, sarvikuonoja, vesipuhveleita, virtahepoja ja leopardeja jne., kohta tulossa oli neljästä kahdeksaan norsua Botswanasta. Leijoniakin piti olla, mutta siitä ei lopulta päässyt selvyyteen oliko vai ei, eli vasta tulossa vai jo maisemassa taleeraamassa. Jokatapauksessa kävelysafarilla matkaa tehtiin asetta kantavan oppaan takana.

Saimme päivällisellä kuulla tarinoita tilalta, perheestä ja metsästyksestä. Sitä mukaan kun ilta eteni isäntien tai heidän lähisukulaistensa saaman saaliin määrä kasvoi ja muuttui eksoottisemmaksi. Varttuneempien isäntien uupuessa tarjoilua jatkettiin oppaiden toimesta. Henkilökunta oli nuorta sekä iältään että työsuhteensa kestolta, tarjoilu pelasi, ja nukkumaankin tajuttiin mennä suhteellisen ajoissa.

Aamutoimilta siirryttiin lyhyelle kävelysafarille, jonka jälkeen rentoutumaan uima-altaan laidalle. Tapasimme myös amerikkalaisten paikallisen omistajakumppanin. Jotta ulkomaalaiset voivat omistaa maata ja kiinteistöjä, he tarvitsevat eteläafrikkalaisen kumppanin. Valkoinen Leon toimi paikan toimitusjohtajana, eikä hän ottanut omakseen 'seurustelu-upseerin' roolia vaan pysytteli hiljaa katsellen vieraita.

Lounaan jälkeen lähdimme katselemaan eläimiä safariautosta käsin. Ohjelmaa jatkui pimenevään iltaan saakka. Amerikkalaista isäntäväkeä ei päivän aikana juuri näkynyt. He potivat väsymystään - raskaat huvit vaativat osansa ja flunssakin painoi kuulema päälle. Päivällisen jälkeen itse kutakin ramaisi. Tiedossa oli myös seuraavan aamun aikainen nousu lähivuorelle katsomaan safarielämää edeltäneen kulttuurin jälkiä. Seitsemän jälkeen olimmekin jo kipuamassa ylös.

Perillä odottivat kauniit maisemat ja isoja saviruukkuja tai niiden jäänteitä. Ruukut oli tehty kallion kielekkeiden alle siten, että yläosa oli kiinni kielekkeen katossa. Korkeutta niillä on metri tai hieman yli, ja niissä oli säilytetty ilmeisesti ruokatarvikkeita, mutta tarkempaa tietoa ei oppailla asiasta ollut. Useita teorioita niiden merkityksestä ja siitä miksi ne oli sijoitettu ylös vuorelle esitettiin. Yksikään selityksistä ei sisältänyt ajatusta, että vuoren päällä saatettiin ennen muinoin asua turvassa idästä ajoittain vyöryviltä vihollisilta ja ryöstelijöiltä. Se kuitenkin oli tiedossa, että vuoren päälle oli myös haudattu ihmisiä. Sinne asti emme kipuamisessa aivan päässeet, vaan reitti päättyi laajaan luolaan jossa oli kymmenkunta ruukkua. Arkeologisesti kiinnostava paikka, harmi vaan etteivät kyvyt riittäneet maiseman lukemiseen pintaa syvemmältä.



Matkailututkimuksellisesti päivä muuttui kiinnostavaksi kun vierailimme amerikkalaisten riistapuistoon rakentamassa Bushman Lodgessa. Majoitustilat olivat hienot, samoin luonnon tarjoamat puitteet. Mukaan oli sisällytetty myös kulttuurista ulottuvuutta; majapaikan pihaan oli tuotu Kalaharista monisukupolvinen San (bushmanni) perhe nuotion ympärille istumaan ja käsitöitä tekemään. Kuten opas asian selvensi: 'tätä (käsitöitä) he päivät tekevät, niiden tekeminen pitää heidät kiireisinä'. Vieressä oli myös pieni maja, joka kooltaan riitti juuri ja juuri osalle perheen lapsista. Matkailun tutkimuksen kielellä kyse oli niin sanotusta etunäyttämöstä, teatterin takahuone sijaitsi kallion toisella puolella olevassa pienessä tiiviisti aidatussa talousrakennuksessa, jossa perhe näytösten välillä majaili.

Käsityöt tehtiin myyntiin. Niitä sai ostaa joko suoraan paikan päältä tai käteisen puuttuessa riistapuiston toisen majapaikan matkamuistomyymälästä luottokortilla. Samalla perheenpää kertoi afrikaansiksi mistä käsitöissä oli kyse. Amerikkalainen isäntäväkemme oli viitannut tuloiltana perheeseen 'sukupuuttoon kuolevan lajin' edustajina. Minusta näillä 'Homo Touristicus Attractuksilla' meni oikein hyvin, joskin hieman vähissä vaatteissa he joutuivat tihkusateessa työtään tekemään. Työasuun kuuluvat uudenkarheat päähineet näyttivät sentään tulevan talon puolesta.

Erase and rewind - otan takaisin: ruokala osa III

Edellinen ennustus meni täysin männikköön eli akaasiapuuhun. Tarjolla olikin tänään lihaa, ja suu- ja sorkkatauti on palautettu kuriin ja aidat tilkitty.

Pitäisi luottaa järjestelmään jota sanotaan maanosan ihmeeksi; Botswana oli yksi mantereen ja koko maailman köyhimmistä maista 1960-luvulla, mutta nousi itsenäistyttyään (1966) nopeasti yhdeksi Afrikan vauraimmista ja demokraattisimmista maista. Jälkimmäisestä saa täällä kuulla paljon ja täytyy vain toivoa että tilanne myös pysyy.

Viimeisimmän selvityksen mukaan Botswana myös 'hakkaa' monet Euroopan maat vähemmän korruptoituneena maana. Samaa ei voi sanoa naapurimaa Etelä-Afrikasta, jossa esimerkisi liikennerikkomukset voi usein hoitaa kuin entisessä Neuvostoliitossa eli käteisellä ilman kuittia.

Uusi menu - uutisia pohjoisesta

Uutisia yliopiston ruokalasta: "johtuen suu- ja sorkkataudin puhkeamisesta ruokalan lihavarastot ovat tyhjät. Valitamme asiaa." Ilmoitus oli laitettu yliopiston ruokalan oveen viime viikolla. Aiemman kokemukseni perusteella suurin muutos ruokalassa ja menussa on tällä viikolla ollut lähinnä kyseinen lappu. Toki se noin kerran viikkoon sattuva lihavaihtoehto on nyt periaatteessakin eliminoitu.

Suu- ja sorkkatauti on ongelma erityisesti Pohjois-Botswanassa, jossa maan suuret luonnonsuojelualueet sijaitsevat. Etenkin vesipuhveli on tehokas taudin kantaja ja levittäjä karjaan. Vaikka suojelualueet ovat pääosin aidattuja, eivät kaikki eläimet kunnioita heille 'varattua tilaa'. Tämä koskee paitsi puhveleita niin erityisesti norsuja, joista osa liikkuu vapaasti suojelualueiden ulkopuolella, osan tehdessä aitaan reikiä niin tahtoessaan.

Myöskään ihmiset eivät kunnioita heille varattua tilaa, sillä muun muassa salametsästys- ja puunhakuvierailut puhkovat aitoja. Suojelualueilla onkin vartijoiden lisäksi omat aidankorjauspartionsa.

Karjatalous on Botswanassa edelleen taloudellisesti hyvin tärkeä ala. Karja, edes pieni määrä lehmiä tuo lisäturvaa ja karjan sosiaalinen ja kulttuurinen merkitys on suuri. Maan pohjois- ja eteläosan erottaakin pitkä karja-aita, jonka tarkoituksena on suojella pääosaa maan karjataloudesta taudin puhjetessa.

Karja-aita on ollut kallis, mutta pääosin toimiva ratkaisu ongelmaan. Siitä huolimatta siinäkin on omat 'porsaanreikänsä'. Pääteillä on tarkastuspisteet, mutta tähän mennessä en ole joutunut edes pysähtymään kulkemallani portilla, saati avaamaan auton peräluukkua tarkastajille. Aina ei näkyvissä edes ole ollut tarkastajaa, vaan portti on jätetty toiselta autokaistalta ystävällisesti auki. Vastaavasti Namibiassa yställinen 'kuulustelu' biltongin - paikallisen kuivalihan - määrästä ja alkuperästä tms. on tavanomainen asia karja-aidalla.

Tämän kertaisen taudin alkuperä ja reitti Ghanziin, jossa tauti oli tällä kertaa havaittu ensin, on kuitenkin vielä epäselvä, joten tarkastuspisteen virkailijaa ei kannata liiaksi osoitella. Yksi asia on kuitenkin selvä: kysymykseen 'mitähän huomenna syötäisiin' on lounaan osalta varma vastaus. Paitsi että tänään kanakin oli loppu...

Terveisiä 'pakastimeen'

Naapuri lähetti kuvan kotitalosta Kiimingistä, joka tunnetaan myös Pohjois-Pohjanmaan Siperiana. Näin ainakin jos vertaa Kiiminkiä lähikunta Ouluun, jossa sen sijaan tunnetusti haisee ’siperialle’. Kuvan talo oli huurussa, maa valkoisena ja aurinko vielä ’puolitangossa’ vaikka oli jo aamupäivä. Täällä vastaavasti samaan aikaan jo +30 C ja aurinko korkealla, ei kuurasta tietoakaan.

Näytin ’kylmää’ kuvaa työkavereille, joista pääosalla ei ole oman käden kokemusta lumesta tai pakkasesta. Ne jotka olivat opiskelleet kylmässä Englannissa tai USA:n pohjoisosissa tiesivät mistä on kyse: ’Huh – ei enää semmoista, laita kuva pois’.

Eipä aikaakaan kun keskustelu kääntyi minuun ja tulevaisuuteeni: mikähän virka tuolle raukalle pitäisi järjestää, ettei sen tarvitsisi palata tuonne pakastimeen enää. Kerroin ettei siihen mene kuin puolisen vuotta niin lumi on poissa ja maa taas näkyy… Pari kuukautta päälle ja jo vihertää, sitten kolmisen kuukautta kesää, jonka jälkeen alkaa talven odotus. Lisäsäälin määrä oli vuolas.

Whats Your number? "Me soitamme sinulle"

Asioidessa ja palveluja ostaessa tai niitä halutessa täällä törmää kahteen tyypilliseen piirteeseen: jos haluttua asiaa ei juuri nyt ole saatavilla myyjä pyytää puhelinnumeroa ja lupaa soittaa heti kohta tai viimeistään huomenna asiasta. Puhelua ei koskaan tule. Toinen tyypillinen piirre on se, että luvattu palvelu tulee melko varmasti myöhässä. Tämä koskee myös sovittuja tapaamisia ja tilaisuuksia.

Viime perjantaina yhtälö näytti kuitenkin pettävän. Muutimme aiemmin uuteen asuntoon ja tarvitsimme Internet yhteyden asentajaa; lankapuhelimesta vapaa yhteys edellyttää antennia katolle. Sovitusta viiden päivän odotuksesta poiketen asennus luvattiin kahdeksan päivän kuluessa. Tämä ei tuntunut tavattomalta viiveeltä. Sen sen sijaan puhelisoitto jo kahden odotuspäivän jälkeen yllätti: "onko ketään kotona jos tulemme huomenna? Käykö 15:30 vai 16:30?"

Ketään ei näkynyt kello 15:30, mutta puhelin soi jo sitä ennen: "olemme hieman myöhässä johtuen edellisen asennuksen viiveestä. Pääsemme vasta kello 17 maissa - käykö se?". Lopulta asennus alkoi hieman ennen kello 18 - perjantai-iltana! Kiire on käsinkosketeltava, mutta ei viikonpäivästä johtuen vaan siksi, että antenni piti pultata katolle ja johdot vetää ennen kuin aurinko laskisi. Kaikki tuli valmiiksi ennen kello 20, joskin yhteys jäi hieman ohueksi; esimerkiksi verkkopankkiin ja kotiyliopiston sivuille ei vielä ole asiaa. Asentaja lupasi soittaa lauantaina aamupäivällä asiasta. Sitä puhelua ei ole kuulunut...

Eettistä Matkailua - Ethical Tourism?

Suomalainen matkailulehti pyysi minua listaamaan viisi kohdetta, joiden ”henkilökohtaisesti katson” olevan toiminnaltaan eettisiä ja täyttävän eettisen matkailun kriteerit. Paha tehtävä, sillä eettiselle matkailulle ja matkakohteelle ei ole olemassa yleispäteviä kriteerejä. Sen ongelman voi tosin ohittaa ja korvata henkilökohtaisella ja ajoittain joustavalla näkemyksellä eettisyydestä.

Toinen ongelma sen sijaan on periaatteellisempi: miksi matkailuun tulisi liittää ajatus eettisyydestä? Tyhmä kysymys kestävän ja yhteisöperusteisen matkailun tutkijalta, mutta voiko mikään matkailumuoto lopulta olla eettistä vai onko luonnonvarojen tuhlaaminen maiseman vaihtamisen, elämysten hakemisen tai muun ’travellauksen’ varjolla lähtökohtaisesti epäeettistä esimerkiksi suhteessa tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksiin ja kokemiin ympäristömuutoksiin. Ehkä mutta eroaako matkailu tässä suhteessa muista kulutuksen muodoista, kuten yksityisautoilusta, yökerhoista, kirjojen ostamisesta tai Intenetissä surffaamisesta - tuskin.

Ajatus matkailun eettisyydestä tai maailmaan parantavasta vaikutuksesta tuntuu hieman keinotekoiselta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen matkailuun pyrittiin Euroopassa liittämään eri kansakuntia yhdistäviä ja niitä lähentäviä ideologisia tavoitteita. Entisen vihollisen arkeen tutustuminen saattoi lähentää ihmisiä, mutta se(kään) ei estänyt seuraavaa maailmansotaa.

Palatakseni tähän päivään ja tuleviin; matkailun vaikutus esimerkiksi ilmastonmuutokseen on ilmeinen, joten miten eettistä minun tai matti meikäläisen matkailu esimerkiksi tänne eteläiseen Afrikkaan on vaikkapa Tuvalun saarella ilmastonmuutoksesta johtuvan nousevan merenpinnan kanssa taistelevien perheiden kannalta tai alta sulavan jään kanssa kamppailevien jääkarhujen näkökulmasta – etiikka kun ei koske yksin ihmislajia.

Eettiseen ja niin sanottuun vaihtoehtomatkailuun voi liittyä muitakin 'arveluttavia' piirteitä. Arveluttavia siksi, että vaihtoehtomatkailua ikään kuin myydään puhtaana massa- ja muun matkailun ongemista. Minustakin on esimerkiksi mielenkiintoista vierailla köyhissä kylissä ja slummeissa tai orpokodeissa, mutta taloudellisen tuen ohella on osin epäselvää millaisia sivuvaikutuksia matkailijoiden vierailuilla on paikallisyhteisöihin. Esimerkiksi täällä Botswanassa nuoret naiset ja tytöt kulkevat turistireittien varren kylissä minihameissa ja avonaisissa vaatteissa seuraten turistien pukeutumiskoodia – näin ainakin tutkijat asiaa selittävät. Itse en antaisi matkailulle tässä suhteessa näin suurta yksinoikeutta muutoksiin, sillä pienimmässkin kylässä jossa on sähköt on televisiokin. Silti matkailun osuutta ei voi ohittaa.

Pukeutumismallien ja tapojen muutos herättää kylissä sukupolvien välisiä ristiriitoja. Kulttuuristen kysymysten ja yhteisöjen toiminnan ohessa tulee muita haasteita. Samoja reittejä joita turistit käyttävät kulkevat muun muassa rekkamiehet lasteineen. Hieman yksinkertaistaen vähissä vaatteissa kulkevat nuoret saavat muita todennäköisemmin ehdotuksia, ja joskus taloudellinen houkutus ylittää järjen. Sen seurauksena pohjoisessa Botswanassa pahimmat HIV/AIDS tilastot tulevat eriyisesti matkailun käyttämiltä alueilta. Silti matkailijat – olivat he liikkeellä eettisesti tai muuten vaan – eivät suoraan ole vaikuttamassa ja vastuussa nousevista tartuntatilastoista esimeriksi Kasanessa ja Maunissa. Mutta eettinenkin matkailija tarvitsee päivittäisen pullotetun vetensä, saippuansa ja ruokansa yms., ja nämä hyödykkeet tulevat Botswanassa keskimäärin 80 prosenttisesti maan ulkopuolelta rekkalasteittain.

Samoin ns. slummimatkailun on havaittu lisäävän katulasten määrää. Koulussa istumisen sijaan turistien kolikoiden perässä juokseminen on antoisampaa. Se on luultavasti myös kivempaa. Vaihtoehto- ja vapaaehtoismatkailuun liittyvä ajatus ’matkaile ja maailma pelastuu’ ei välttämättä täytäkään kaikkia eettisyyden periaatteita kaikille. Toisaalta siitä ei voi olla pelkkää haittaakaan, että samalla kun ’täytyy matkailla’ niin pyrkii hyödyttämään kohdealuetta, paikallisia ihmisiä ja yhteisöjä ja jättämään niihin muutakin kuin roskansa.

Lopulta on kuitenkin hyvä tunnustaa yksikertaiset tosiasiat: matkailu on kuluttamisen muoto ja kuluttaminen sananmukaisesti kuluttaa. Se kohdistuu kulutusmuodosta riippuen lompakkoon ja 'naamaa' mutya aina lopulta ympäristöön. Näillä varauksilla ja ikään kuin viranpuolesta sain aikaan seuraavan listan, joka pyrkii kattamaan erilaisia ’kohteita’ erilaisille matkailijoille – jokaiselle pitäisi olla jotakin tarjolla. Alkuperäinen pyyntö oli toimittaa Top 5 lista, siitä tuli Down 6:

Kaoko Information Centre
Osoite: Opuwo, Namibia
Pienen tieto’keskuksen’ keltaisen päärakennuksen infrastruktuuri ja materiaalivirrat eivät ole suuresti rasittaneet ympäristöä, mutta sieltä saatava tietovirta on paikallisesti ja eettisesti latautunutta. Tietokeskuksesta saa informaation lisäksi opaspalveluja lähellä sijaitseviin ovahimba –kyliin, joissa vierailu tehdään isäntien ja emäntien ehdoilla.

Joiku-Kotsamo
Osoite: Saariselkä, Inari, Suomi
Paikallisesti omistettu ja toimiva safariyritys Suomen Lapissa, joka tarjoaa monikulttuurisesti ohjelmapalveluja ilman suuria vuotoja aluetaloudesta. Palveluja saatavissa saamenkulttuurista joogaan, porolla ja moottorikelkalla.

Wilderness Safaris
Osoite: eteläinen Afrikka, http://www.wilderness-safaris.com/index.jsp
Luksus ei voi olla eettistä? Wilderness Safaris työllistää noin 2 500 henkilöä, joista yli puolet tulee toimipisteiden lähikylistä. Useissa tapauksissa lähiyhteisöt ovat myös yrityksen vuokranantajia ja kumppaneita. Yritys toimii seitsemässä eteläisen Afrikan maassa. Monikansallisuuden taakkaa kevennetään yrityksen kehittämillä erillisohjelmilla, jotka tähtäävät lähiyhteisöjen ja erityisesti lasten ympäristökasvatukseen, HIV/AIDS ongelman hallintaan, ympäristötutkimukseen ja ilmastonmuutoksen ehkäisyyn.

Overwin Lodge / Ubombo Children’s Care Village
Osoite: Ubombo, Zululand, KwaZulu-Natal, Etelä-Afrikka
Vuonna 1924 rakennetussa talossa toimiva pieni majoitusyritys tarjoaa mahdollisuuden auttaa erästä Etelä-Afrikan synkimpien HIV/AIDS, työttömyys- ja malaria tilastojen vaivaamaa aluetta. Lupaa vastaan voit vierailla isäntiesi Dawn ja David Ironsin perustamassa hylättyjen tai orpojen lasten suojatalossa, josta ulos tullessasi olet muuttunut – tai jo sisään mennessäsi paatunut. Sosiaalipornoa? Ehkä, mutta avullasi on merkitystä. Lisäksi voit tukea muuta paikallista yritystyötoimintaa ostamalla kylässä valmistettua keramiikkaa ja perinteisiä asuja.

Oodi Weavers (Lentswe-la-Oodi Weavers)
Osoite: Oodin kylä, Botswana
Ruotsalaisen pariskunnan 1970-luvun alussa Kalaharin laidalle perustama osuuskunta, joka alun perin käynnistettiin tarjoamaan erityisesti yksinjääneille ja syrjäytyneille naisille työ- ja elinmahdollisuuksia. Osuuskunta myy käsitöitä ja samalla voi tutustua niiden valmistusprosessiin. Värikkäiden seinäryijyjen tuotto menee suoraan paikallisyhteisölle. Heja Sverige!

Lähikuppila
Osoite: löytyy lähes joka kunnasta, useimmista lukuisia
Eettinen matkakohde, elämys todelliselle vaihtoehtomatkailijalle, joka ei halua kuormittaa lentomaileilla tai autoilulla ilmakehää. Salaattipöytä todennäköisesti puuttuu, mutta hiukoessa valitse sametinpehmeä höyrymakkara, jonka lihapitoisuus ei nouse jauhopitoisuuden ohi. Näin vähennät ruuan tuotantokustannuksia ja ympäristökuormitustasi.


Viime mainittu saattaa näistä olla se eettisin. Yllättävää kyllä se voi myös olla ’kansainvälisin’. Ainakin sillä argumentilla – ’Tervetuloa kansainväliseen tunnelmaan’ - omaa mutta valitettavasti jo suljettua lähikuppilaani Kiimingissä vielä pari vuotta sitten mainostettiin. Eikä sen syrjäyttänyt kilpailija ole nimensä puolesta nurkkakuntainen, mutta kotoisaa olohuoneenjatketta Casasta(kaan) ei ole tullut. Nyt täällä on tyytyminen äänekkääseen ja rähjäiseen Tavernaan, joka onneksi myy tuotteitaan ulos kassiin, ikään kuin doggy baginä. Vuh!

Juoksee lasten ja koirien kanssa

Jotkin länsimaiset tavat, jotka otamme itsestään selvyyksinä, voivat täällä herättää lievää kummastusta. Lenkkeily on yksi niistä tavoista. Tosin monet terveellisistä elämäntavoista puhuvat ja niistä huolehtivat asiantuntijat tuntuvat olevan tuskallisen tietoisia siitä, että kyseinen tapa on meillä jo hiipuvaa kansanperinnettä. Suomea ei enää juostaisi maailmankartalle.

Olen asettanut täällä vaatimattoman 10 kilometrin viikkotavoitteen. Siitä selviää näissä olosuhteissa parilla lenkillä ja ilman auringonpistosta. Auringon laskiessa ilma on viilentynyt jo alle +30 asteen ja silloin saa myös juosta suht' rauhassa. Aamulla tai aikaisemmin iltapäivällä on useimmiten hieman liian kuuma, mutta siitä huolimatta silloin saa myös helposti seuraa.

Pääkaupunki Gaboronessa juokseminen kääntää lähinnä päitä. Silloin tällöin joku lapsi tai nuori lyöttäytyy juoksemaan mukana, viime kätisenä pyrkimyksenä juosta ohi. Syrjemmällä sen sijaan saa seuraa melko varmasti.

Olin pari yötä Francistownin lähellä pienessä kylässä ja kävin molempina päivinä lenkillä. Ensimmäisellä kerralla mukanani seurasi lapsilauma, jonka kompositio vaihtui matkan kuluessa; osan porukasta hyytyessä uusia tuli matkan varrelta mukaan. Meno oli äänekästä ja kaikilla tuntui olevan hauskaa, etenkin lapsilla ja menoa sivusta katsovilla kyläläisillä.

Toisena päivänä odotin hieman kauemmin iltaan, jotta lapset olisivat jo asettuneet koteihinsa. Siitä ei seurannut juoksurauhaa. Nyt sain juosta koirien kanssa. Ne kuitenkin onneksi pitivät etäisyyden, hiljaisuuden ja väsyivät juoksevaan valkoiseen mieheen nopeammin kuin lapset.

Yhtä kaikki; täällä perisuomalainen 'yksinlenkkeily' on lopulta sosiaalinen harrastus, josta ei selviä tervehtimättä ihmisiä ja ilman ajoittaista juoksuseuraa. Joskus saa muunkin kaltaisia kommentteja; miehiä kiinnostaa mihin valkoisella miehellä on kiire, nuoret neidit(?) ehdottavat ilmeisen leikillään päästä mukaan juoksemaan 'kotiin' tai hieman 'aikuisemmat' pyytävät "herätä minut huomenaamulla...". Kuten tunnettua, ystäviä - etenkään hyviä ystäviä - ei koskaan ole liikaa. Siitä huolimatta en itse ole varma päteekö tämä sanonta mukaan lyöttäytyvään lenkkeilyseuraan tai muihin ehdotuksiin. Mutta täytyyhän ainakin lapsilla ilonsa olla.

Yliopisto tutkii vatsallaan

Tämä kirjoitus ei ole vegaaneille. En ole varma onko Botswana tai tuntemani eteläinen Afrikka tarkoitettukaan kasvissyöjille - ei ainakaan tiukimmat rajat eläinkunnan tuotteille asettaville ruokailijoille. Ja kaikkienhan on syötävä.

Muutama vuosi sitten sain pahan - pahimman koskaan - ruokamyrkytyksen pihvistä ja oheisesta kermakastikkeesta keskisessä Botswanassa. Sen jälkeen olen kartellut ruokapaikkoja joiden nimeen liittyy 'Grand Mama'. Kolmannen päivän jälkeen tauti katkesi lääkityksellä. Olo oli lievästi sanoen ohut ja kyljet kipeät. Mieli teki korkeintaan keittoa, mutta ei mitään eläinkuntaan perustuvaan - Grannyn pihvi oli vielä tuskanhikenä mielessä. Ravintolassa kasviskeitton maku oli tutunoloinen. Tarjoilija vahvisti tunteen; kasviskeitto oli tehty lihaliemeen. Lopulta pohjalta löytyi sattumiakin... Hyvin alkanut vegaanius loppui lyhyeen.

Hyvä niin, sillä ihminen joka on syönyt lihansa vain Suomessa ei välttämättä tiedä mureasta tai maukkaasta juuri mitään. Ja uskon että tuotannon eettisyyskin on täällä hyvin hallussa - siis jos hyväksyy ihmiseenkin eläimenä soveltaen periaatteen 'kettu on kettukeskeinen, ei myyräkeskeinen'. Ainakaan kapeista pilttuista eivät naudat joudu kärsimään vaan rajana ovat naapurimaat ja rajaseutujen karjavarkaat.

Yliopiston ruokalassa karjatalouden mureat tuotteet eivät kuitenkaan juuri näy. Menu on noin 90 prosenttisesti sama: riisiä tai 'pappia' ja kanaa. Lihaa on kerran viikossa, mutta silloinkin on kanaa tarjolla ja riisiä. Kana on toisinaan friteerattua, melkein kuin Kentucky Fried Chickenissä, joka avasi toissa vuonna laajennetun uuden ravintolansa Botswanassa. MacDonalds on sen sijaan pysytellyt poissa.

Vähäisestä menun vaihtelusta huolimatta yliopistoruokalan anti on hyvää. Se selittänee miksi paikat ovat puolen päivän jälkeisellä lounastauolla täynnä - eikä alle kahden euron hinta ole korkea täkäläisittäinkään. Kevyen kana-aterian voimin jaksaa pureutua iltapäivän kuumimpien tuntien jälkeen taas tutkimukseen, luentoihin ja opiskelijoiden huoliin arvosanoistaan.

Vihdoinkin kuuma - Finally its hot

Maatalousyhteiskunnassa kaikki kuulema pyörii sään ja sadon ympärillä. Täällä englanninkielinen sanonta 'kaikki puhuvasta säästä' pitää vielä hyvin kutinsa. Sadosta en tiedä.

Nyt odotellaan sateita, jotka ovat jo myöhässä, ja arvuutellaan tuleeko kuuma vai tosi kuuma päivä. Jälkimmäisiäkin on jo ollut. Ja tänään on myös sellainen tulossa.

Mikä kuitenkin huojentaa 'vieraan' mieltä on se, että myös paikalliset pitävät keliä ajoittain liian kuumana. Se hieman lannistaisi, jos kuulisi lapinmiehelle tyypillisiä kommentteja: 'eihän tämä vielä mithään, vastahan tässä lämmitelhään'.

Zebras 0 - Mambas 1

Viikonloppuna oli Botswanan maajoukkueen viimeinen karsintapeli pääsystä jalkapallon 2010 maailmanmestaruusturnaukseen. Turnaus olisi lähellä, Etelä-Afrikassa, siis lähes kotioloissa, eli melkein kotikenttäedulla...

Kisat ovat tärkeät koko eteläiselle Afrikalle ja niihin on valmistauduttu useita vuosia. Kisojen uskotaan nostavan Etelä-Afrikan ja koko alueen matkailun uudelle tasolle ja lisäävän paitsi kansainvälistä näkyvyyttä myös ulkomaisia sijoituksia alueelle. Etelä-Afrikassa rakennetaan parasta aikaa kuumeisesti uusia ja korjataan vanhoja kenttiä. Ja moottoriteihin tulisi FIFA:n mukaan saada lisää kaistoja kisaliikenteelle jo olemassa olevien 2-4 rinnalle. Uusi metroyhteyskin on tulossa Jo'burgin ja Pretorian välille. Hankkeet ovat laahanneet hieman aikataulusta jäljessä, mutta Etelä-Afrikassa osataan muistuttaa että maa on selvinnyt aiemmin rugbyn ja kriketin maailmanmestaruuskisojen järjestämisestäkin. Ne eivät ole jääkiekon MM-kisojen kaltaisia pikkuturnajaisia.

Näiden rakennusurakoiden lisäksi murheena on rikollisuus. Se on ainakin tilastoissa saatu viime aikoina hieman laskemaan. Kuvaavaa kuitenkin on, että FIFA:n taannoisella vierailulla delegaation laukut ryöstettiin... Ei tainnut jäädä epäselväksi kenellekään, että ongelmaan on syytä paneutua ennen kuin kisaturistit saapuvat.

Mutta ei mennä asioiden edelle vaan takaisin viime viikonlopun peliin. Vieraileva joukkue oli Mosambik, jonka Botswana voitti aiemmin Maputossa pelatussa pelissä. Täkäläisittäin joukkueilla on 'kuvaavat' lempinimensä; Seeprat vastaan Mambat. Pelillä ei ollut enää panosta 2010 kisoihin pääsyn kannalta, sillä molemmat joukkueet olivat jo käytännössä karsiutuneet, mutta tulossa piti olla kiihkeä revanssi.

Päivällä kaupungilla näkyi siellä täällä yksittäisiä sinivalkomustaraidallisia paitoja. Myös muutamia isompia punapaitaisia ryhmiä liikkui ostoskeskuksissa. Aloituspotkun lähestyessä kotijoukkueen paitoja liikkui kaupungilla tihenevästi ja tööttäileviin autoihin ilmestyi myös liehuvia Botswanan lippuja. ’Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.’

Lippuluukulla oli ruuhkaa ja tilannetta eivät helpottaneet sen tuntumaan pesiytyneet hämäräveikot. Kaikenlaista kokeilijaa kävi vieressä, mutta lopulta pääsimme koko perhe sisään ilman kummempia menetyksiä. Stadionin lehtereillä suurinta ääntä tuntuivat pitävän vierasjoukkueen kannattajat, ja myös kentällä punapaidat hallitsivat. Vierasmaalin jälkeen tunnelma jäi pysyvästi alas. Kotijoukkue hyökkäsi yhdellä kärjellä – numero seiska yritti kyllä muidenkin edestä. Ilmeisesti lievä tappio tuntui joukkueena paremmalta kuin riskillä hyökkääminen. Kotijoukkueen kannattajia alkoikin poistua reilusti ennen loppuvihellystä.

Niin teimme mekin – sinivalkomustaraidallisissa paidoissa. Seeprojen kohtalo oli sama kuin Huuhkajien; jäädä kotisohvalle 2010 katsomaan kun muut pelaavat.

Muti business - as usual

Tutkimusstrategian suunnittelukokouksen jälkeen puhuimme ajankohtaisista asioista; politiikasta ja rikollisuudesta. Kollegani sukulaismies on poliisi jonka mukaan suuria muutoksia ei ole viime aikoina tapahtunut niin sanotuissa tavanomaisissa rikoksissa. Itsenäisyyspäiväkin tuotti normaalia 'laihemman' tuloksen. Silti kiire ei ole helpottanut - pikemminkin päinvastoin. Syynä ovat tulevat presidentin vaalit, joissa kansa ei valitse maan johtajaa suoraan vaan välillisesti puoluevaalien kautta.

Mikä on vaalien lähestymisen ja rikollisuuden muutoksen suhde? Sitä on vaikea ulkopuolisen äkkipäätään arvata, ja vaikka olisi lukenut Mma Ramotsewen etsiväseikkailuista tai hieman vaikeammin löytyviä Unity Dow'n rikoskirjoja niin asia yllättää kuin märkä rätti vasten kasvoja. Etenkin kun sen kuulee kahvikuppi kädessä ilmastoidussa yliopistotilassa kollegoilta ikään kuin arkipäiväisenä asiana.

Kyse on mutista. Se on traditionaaliseen parantamiseen liittyvä aine, jota tehdään pääosin erilaisista rohdoista ja muista luonnon aineista. Mutta sen käyttöön ja valmistamiseen liittyy myös toisinaan synkkiä piirteitä, sillä voimakkaampaa lääkettä - mutia - saa käyttämällä ainesosana ihmiskehon osia... Erityisen voimakasta mutia saa pienistä lapsista, koska he ovat 'puhtaita ja viattomia' toisin kuin aikuiset. Perusteluosa pitänee hyvin paikkansa.

Tästä johtuen etenkin maaseudulla katoaa lapsia 'selittämättömällä' tavalla. Kysyntä on ympärivuotista, sillä mutia käytetään kuulema myös liiketoimien menestyksen takaamiseen. Poliisin mukaan varsinainen 'muti -sesonki' on kuitenkin nyt vasta alussa, sillä vaalikuumeen noustessa yhä useammat poliittiset ehdokkaat tulevat kaipaamaan lisätukea, jonka 'vain kyllin voimakas' muti voi heille antaa.

Mutin käyttöön liittyy omat riskinsä. Vaikka oikeusasteissa käytön todistaminen on osoittautunut vaikeaksi, niin asiasta epäillyt liikemiehetkin ovat toisinaan kohdanneet 'selittämättömästi' päiviensä päättymisen. Vastaavalla tavalla sangomat - eräänlaiset noitatohtorit jotka mutia valmistavat ja myyvät - ovat joutuneet pakenemaan yön selkään palavista kodeistaan, jos lapsia on lähiseudulla alkanut katomaan. Tämä on puolestaan tehnyt muti -kaupasta ja sieppauksista enenevässä määrin ulkopuolisesti organisoitua.

Botswanalla ja erityisesti pääkaupunki Gaboronella on modernit kasvot ja enemmän tummennettua lasiseinää valtion virastotaloissa kuin kotosuomessa Nokian konttoreissa. Silti perinteinen yhteiskunta uskomuksineen tulee paikoin raaputtamalla esiin sekä hyvine että huonoine puolineen.

Kirjasto palvelee - Library serving research

Yliopiston kirjasto yllättää täällä positiivisesti. Rakennus on uusi ja sisältöäkin löytyy. Myös sähköisiä julkaisusarjoja on tarjolla - vain yhteys ainelaitoksilta niiden lukemiseen on hieman hidas mutta kuitenkin toimiva.

Uusille työntekijöille annetaan ensimmäisellä käyntikerralla opastettu kierros 'oman' kirjastovirkailijan johdatuksella. Se vähentää jatkossa harhailua.

Kirjaston keskeisenä tavoitteena on palvella tutkimusta. Se sisältää myös opiskelijoiden opinnäytetöiden tukemisen, mutta äänekkäitä muita häiritseviä lukukinkereitä ei juuri suvaita. Niille on paikka ja aika kirjaston ulkopuolella.

Kirjaston palvelutehtävä näkyy puheiden lisäksi myös aukioloajoissa. Perjantaita lukuunottamatta kirjasto on auki hyvin myöhään, esimerkiksi sunnuntai iltaisinkin kello 23 asti! Kirjasto järjestää myös monitieteisiä seminaareja ja esitelmätilaisuuksia. Harmi että kehitysyhteistyötä harjoitetaan yksisuuntaisesti pohjoisesta tänne globaaliin etelään.

Tutkimusstrategioita - New Strategies for Research

Kävin itsenäisyyspäivän jälkeen Etelä-Afrikassa. Lähtö viivästyi kun autosta puuttui yksi asiakirja, jota ilman matka olisi pysähtynyt rajalle. Ja ei vain matka vaan myös auto - ilman nyt puuttuvaa paperia auto olisi jäänyt siihen paikkaan missä poliisi auton pysäyttää. Se olisi tapahtunut viimeistään tullialueen Etelä-Afrikan puoleisella ulkoportilla.

Keskiviikon auto seisoi pihalla 'turvassa'. Torstaiaamuna ajoin riskillä hakemaan lisenssiä. Olin tiehallinnon toimiston edessä kello 07:15, edessäni jo 18 jonottajaa... erinäiset paperiniput käsissään. Toimisto avasi ovensa hieman myöhässä kello 7:50. Ilmeisesti virkailijoiden 'jaloissa' painoi vielä itsenäisyyspäivä - siitä huolimatta 20 minuuttia myöhemmin olin saanut kaikki asiakirjat käteeni. Eikun matkaan.

Lähdön viivästyksestä johtuen yksi kokous ehti mennä ohi, mutta jäljelle jääneissä ei siten tarvinnut pitää hoppua. Pretorian yliopistolla ehdin keskustella kollegojen kanssa paitsi yleisistä ajankohtaisista politiikan kuvioista myös tutkimuspolitiikasta.

Etelä-Afrikassa on kymmeniä yliopistoja, joista vain kourallinen on ns. kansainvälistä tasoa. Maanosan 'paras' - miten se sitten määritetäänkään - yliopisto sijaitsee Cape Townissa; University of Cape Town on rankattu 300 parhaan yliopiston joukkoon maailmassa. Esimerkiksi Oulun yliopisto sijoittuu seuraavan sadan joukkoon ja Pretorian yliopisto puolestaan Oulusta seuraavalle tasolle eli 500 parhaan ryhmään.

Huolimatta Etelä-Afrikan suurista resursseista maan yliopistopolitiikassa keskustellaan siitä, mille aloille maassa tulisi keskittyä tutkimuksessa. Kyse on pitkälti resursseista. Esimerkiksi Natalin yliopiston rehtori kirjoitti reilu pari viikkoa sitten kolumnissaan, että luonnontieteiden sijaan yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen tutkimuksen roolia olisi nykyisestä vahvistettava. Kyse on tietyssä mielessä nollasummapelistä eli vastaavasti luonnontieteellisen tutkimuksen osuus laskisi.

Tätä tutkimuspoliittista kantaansa hän perusteli kolmella asialla. Ensimmäinen tekijä ovat näytöt. Maassa tehdystä tutkimuksesta kansainvälisesti arvostetuinta on ollut yhteiskuntatieteellinen ja humanistinen tutkimus. Ne alat ovat myös edesauttaneet etelä-afrikkalaisten saamia Nobelin palkintoja. Osa niistä on tosin ollut luonteeltaan poliittisia tunnustuksia kuten Mandelan ja Klerkin saama rauhanpalkinto.

Toisena syynä ovat tutkimusmahdollisuudet. Etelä-Afrikka ja sen lähialue tarjoaa ikään kuin laboratoriotilan yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle ja kulttuurintutkimukselle. Alue kiinnostaa myös kansainvälistä tieteellistä yhteisöä ja tutkijoita. Tämä tukee tutkimustoiminnan kansainvälistymistä ja tehdyn tutkimuksen saamaa kansainvälistä huomiota ja merkitystä.

Kolmanneksi ja ei ehkä vähäisimmäksi perusteeksi hän nosti rahan. Luonnontieteellinen kokeellinen tutkimus edellyttää runsaasti resursseja laitteisiin ja materiaaleihin. Ilman suuria panostuksia infrastruktuuriin ei luonnontieteissä ole käytännössä mahdollista tehdä kansainvälisen tason tutkimusta. Tai se on ainakin hyvin vaikeaa. Rahasta on pulaa ja vähenevien resurssien ja kovenevan kilpailun myötä erikoistuminen 'pehmeisiin' tieteisiin voisi tuottaa kansainvälisesti paremman ja korkealuokkaisemman tuloksen. Samalla hän korosti sitä, että tutkimusraha tulisi jakaa ensisijaisesti huippuyksiköihin.

Yhteiskuntatieteellisesti suuntautuneena tutkijana on helppo olla rehtorin kanssa samaa mieltä. Siitä huolimatta herää kysymys, miten Etelä-Afrikka aikoisi jatkossa ylläpitää ja kehittää tuotannollista toimintaa teknillisilla aloilla ilman panostusta myös 'koviin' luonnontieteisiin kuten kemiaan, fysiikkaan ja matematiikkaan. Viime mainittu ei tosin tarvitse suuria laiteinvestointeja.
Vaikka kaivosteollisuus on pudonnut kakkossijalle voimakkaasti kasvaneen matkailutalouden taakse, eivät edelleen tärkeät kaivokset ja jalostustoiminta tai perinteinen maatalous pyöri yksin sosiaalisten konstruktioiden tai poliittisten analyysien varassa, vaan ne edellyttävät tehokkaampia ja uudenlaisia tuotantoprosesseja kasvavien kustannusten, ilmastonmuutoksen ja esim. HIV/AIDS työväestövaikutusten vuoksi. Esimerkiksi jo nyt osa viinitilojen sadosta jää kuulema korjaamatta työvoiman vähyydestä johtuen. Sen pitäisi kiinnostaa paitsi maaseudun rakennemuutosta HIV/AIDSn varjossa tutkivaa yhteiskuntatieteilijää myös koneellista poimintamallia suunnittelevaa insinööriä, puhumattakaan suomalaisesta kuluttajasta lämmittelemässä talvi-iltana takan ääressä, kädessään lasi vielä edullista etelä-afrikkalaista punaviiniä.

Itsenäisyyspäivä - Happy Independence Day

Itsenäisyyspäivä takana. Juhlinta oli paikallisillakin maltillista. Presidentti Ian Khama - Lieutenant General Seretse Khama Ian Khama, kuten koko nimi täkäläisittäin menee - jäähdytti menoa kehottamalla ihmisiä juhlistamaan päivää kotipaikkansa Kgotlassa, perinteisessä kokoontumispaikassa. Ja yllättävää kyllä, ihmiset tekivät niin. Naapuribaarissakin oli vain kourallinen juhlijoita, vähemmän kuin normaalina keskiviikkona tai viikonloppuna.

Armeija ehti jopa harjoitella ilotulitusta kaksi viikkoa sitten. Ammunta näkyi hyvin pihallemme, mutta jalkapallostadionille suunniteltu juhla peruttiin presidentin kehotuksen voimalla.

Kehotuksen taustalla oli ainakin se, että presidentti Khama on käynyt viime aikoina kamppanjaa juopottelun kitkemiseksi. Kieltämättä täälläkin osataan kääntää korkkia oikeaan suuntaan, ja julkinen virtsaaminen ei ole mikään suomalaisten kaupunkilaisten yksinoikeus. Naapuribaarimme lähitalot ovat jopa ajautuneet laittamaan virtsaamiskieltokylttejä aitoihinsa ja Ympäristö- ja matkailuministeriö on käynyt asiasta brosyyrikamppanjaa; koskahan Matkailun edistämiskeskus tarttuu asiaan Suomessa.

Paikalliset panimot Kgalagadi Breweries Limited (KBL) ja Botswana Breweries Limited (BBL) ovat riitauttanut Khaman ajaman alkoholin lisäveron - tai siihen johtavan hallintomenettelyn. Aika näyttää miten siinä prosessissa käy, mutta ainakin kehotus hillitsi paitsi äänekästä juhlintaa myös myyntiä: 1-0 Khamalle.

Itsenäisyyspäivän pyhä päättyi parin tunnin sähkökatkokseen, joka sekin saattoi viedä juhlien jatkolta terää. Kaikesta huolimatta: hyvää 42 vuotisjuhlaa maalle, joka antoi minullekin viime viikolla oleskeluluvan.

Kulotusta - osa II

Yritin varata Natassa järjestetyn Maailman matkailupäivän (World Tourism Day 2008) seminaarimatkaa varten majoitusta. Olin pahasti myöhässä. Nata Lodge oli täynnä, joten jouduin jäämään yöksi Francistowniin 200 km päähän seminaaripaikasta. Se tarkoitti kello 05 heräämistä, jotta ehtisi seminaarin avaukseen.

Avauspuheessaan ympäristö- ja matkailuministeri toi esille syvän osanottonsa juuri työpaikkansa menettäneille; Nata Lodge oli palanut edellisenä yönä. Onni onnettomuudessa... Nyt varhainen herääminen ei tuntunut enää niin pahalta kun ajattelin toisenlaista kuumempaa herätystä. Hotelli paloi kivijalkaa myöden. Portilla sisään pyrkivät vieraat saivat ohjeen jatkaa matkaa.




Palon taustasyynä on kuivuus ja sateiden viipyminen. Nyt pitäisi olla sadekausi, mutta pisaraakaan ei ole pudonnut taivaalta. Viimeisen sysäksen palolle antoi kuitenkin karkuun päässyt kulotus. Kyseinen homestead, jossa kulottaja oli iskenyt, sijaitsi tienvarressa ja palon alku oli aika helppo jäljittää majan pihaan... Nyt palo jatkoi matkaansa savuna pohjoisessa horisontissa.






Paradoksaalisesti Maailman matkailupäivän tämän vuoden teema oli Matkailu ja globaali ilmastonmuutos. Tämä palo oli siihen vasta esimakua.

Vinkkejä tieturvallisuuteen - Tips to Road Safety

Suomessa ajetaan hiljaa. Tai Botswanassa - ja kokemukseni mukaan koko eteläisessä Afrikassa - ajetaan ajoittain kohtuuttoman kovaa. Ja siihen virtaan on parempi mennä mukaan, sillä jos 'ryömii' saa pelätä koko ajan mitä hullumpia ohituksia paraatipaikalta seuraten.

Kävin viikonloppuna Natassa, joka sijaitsee noin 700 kilometriä pohjoiseen Gaboronesta. Kaupunki on pieni pölyinen risteys, jonka kautta turistit kulkevat Mauniin ja Kasaneen. Ajoin loppumatkan yhdessä kollegojen kanssa. Mittarin näyttäessä 160 km tunnissa mietin norsuja, joita liikkuu vapaasti Natan läheisyydessä luontaisia vuodenaikaisreittejään seuraten. Hirvi on iso eläin, joka tekee pahaa jälkeä 100 km tuntinopeudella törmätessä, mutta mitä tapahtuu norsun kanssa reippaasti kovemmalla vauhdilla? Se kysymys ei ilmeisesti ollut mielessä meidät ohittaneella Ympäristö- ja matkailuministeriön Land Roverin kuljettajalla. Pian hänen perävalojaan ei näkynyt.

Toinen tyypillinen piirre täkäläisessä liikenteessä ovat lukuisat tarkastuspisteet. Ne ovat joko poliisiasioita, eläintautien leviämistä kontrolloivia puomeja tai tieturvallisuuskamppanjapisteitä. Paluumatkalla en saanut puhuttua itseäni tieturvallisuuskohteesta eteenpäin, enkä oikein yrittänytkään; minulla ei ollut kiire joten valistustelttaan istumaan. Aluksi kyseltiin matkan kulusta ja mahdollisista kohtaamistani ongelmista. En ollut kohdannut sellaisia; tiet olivat hyvässä kunnossa ja ruuhkia ei ollut. Sitten jaettiin brosyyrejä ja muuta oheismateriaalia sekä kerrottiin mihin tieturvallisuuskamppanja tällä kertaa erityisesti tähtää.

Kamppanjan keihäänkärki meni minulta hieman ohi tutkiessani oheismateriaalia. Brosyyrien ohessa minulle annettiin kondomeja. Muutama vuosi sitten vastaavassa tilanteessa se hieman ihmetytti: mitä tekemistä kondomeilla ja seksillä on tieturvallisuuden, ylinopeuksien tms. kanssa. Ei välttämättä mitään, mutta HIV/AIDS leviää eteläisessä Afrikassa muun muassa liikenneväyliä pitkin. Etenkin rekkakuskeja on syyllistetty asiasta, eikä ilmeisesti syyttä, mutta siitä toisten. Nyt käteeni annettiin kahmalo kaupalla kondomeja, joiden volyymi ylitti kaikki mahdolliset rodulliset stereotypiat. Kyse oli naisten kondomeista.

Kerroin näkeväni ensimmäisen kerran naisten kondomeja. Siitä seurasi se, että minulle lastattiin niitä lisää kouraan. Mielenkiinnosta kysyin miten niitä käytetään. Nuorempi virkailija viittasi häveliäästi pakkauksen kuvitukseen, joka oli kieltämättä hyvin selkeä edeten pakkauksen avaamisesta kondomin vastapäivään kiertämiseen pois naisen emättimestä. Vanhempi virkaileva rouva otti tilanteen haltuun ja kävi kuvasarjan läpi kanssani. Ilmeestä päätellen luulen, että kolmantena ollut miespuolinen virkailija kuuli myös ensimmäistä kertaa selostuksen. Tai ehkä hänkin oli aidosti kiinnostunut. Selostuksen päätteeksi kuunteluni palkittiin muutamalla naisten Bliss lisäkondomilla.



Miesten kondomeissa ei ollut ohjetta. Se on paradoksaalista, sillä uskon, että ohjeistus olisi niiden osalta suurempaankin tarpeeseen. Laskiessani saamieni kondomien määriä on helppo vetää johtopäätös, että ehkäisy on Botswanassakin naisten asia; jokaista saamaani miesten kondomia vastaan oli kolme naisten kondomia. Täytyy vain toivoa, että edes niitä käytetään maassa, jossa HIV/AIDS positiivisten määrä on pahimmallaan ollut lähellä kolmasosaa aktiiviväestöstä.

Lyhyt kokous - a short meeting - an oxymoron

Organisoin matkailun tutkijoiden kokouksen aamupäivälle. Tavoitteena oli saada hieman yleiskuvaa siitä mitä tehtäväkenttää edessä on ja aikatauluttaa etenemistä. Dead-lineilla on maaginen voima saada asioita aikaan. Sovimme että aloitamme kello 10 ja pyrimme saamaan asian puhutuksi 30-45 minuutissa, myöhemmin sitten lisää kokouksia. Lopulta kello 12:47 pääsin vetämään keskustelun yhteen, puoli tuntia myöhemmin siihen liittyvä keskustelu saatiin päätökseen. Miten viisi ihmistä saa aikaa kulumaan näin 'tehokkaasti'?

Kokouksen päätteeksi joku huomasi valaista minua. "Niin, sellaista käsitettä kuin lyhyt kokous ei ole olemassa." En ollut eri mieltä.

Mutta nyt olemme kaikki samaa mieltä mitä pitäisi tehdä ja millä aikataululla. Lopputulos saattoi olla parempi kuin toisaalla harrastettu tuppisuiden yksisuuntainen yksinpuhelu.

Arviointi lisää tietoa ja työtä

Kansainväliset arvioitsijat saivat tehtävänsä pakettiin. Torstaina oli ensitunnelmien esittely suullisesti ja sitä edeltävänä iltana päivällinen arvioitsijoiden, laitosjohtajan ja dekaanin kanssa. Illallisella pääkeskusteluaiheena olivat 'ystävykset' Robert Mugabe ja Thabo Mbeki. Nyt näyttää siltä, että jälkimmäinen joutuu jättämään tehtävänsä valtiopäämiehenä ennen varttuneempaa ja huomattavasti paatuneempaa kollegaansa. Paatunut on tässä melkoisen korrekti ilmaus.

Kansainvälisen politiikan päälle tuli myös muuta tietoa. Dekaani sanoi illan päälle kätellessään, että tehtäväni matkailun opetusohjelman suunnittelusta ja ainelaitoksen perustamisesta on nyt uudelleen ajoitettu huhtikuulle. Huomatessaan minun olevan hieman öönä aapisen laidalla hän lisäsi, että aikataulua piti muuttaa ja laitosjohtaja ei ilmeisesti ole vielä ehtinyt keskustella kanssani. Aikataulua enemmän mietin mistä laitoksesta nyt puhutaan...

Laitosarvioinnin suullinen raportti oli perusteellinen sisältäen varmat korulauseet ja hienosti muotoillun kritiikin. Esimerkiksi tutkimuksen osalta laitos voi kehittää toimintaansa. Hyvä.

Arvioitsijat olivat saaneet audienssin saman torstain aamuna rehtorin luokse, ja sieltä oli tarttunut yksi uusia asia; yhteistyön pohtiminen suhteessa Maunissa sijaitsevan yliopiston toimipisteen kanssa. Sen saman johon ympäristötutkimuksen laitosta ollaan pakkosiirtämässä. Maun on tutkimusorientoitunut yksikkö, joten se toden totta palvelisi puutteeksi todetun tutkimuksen kehittämistä.

Arvioitsijat jättivät rehtorin terveisistä jotakin kuitenkin sanomatta - ilmeisesti siksi ettei heillä ollut vielä kantaa siiheen. Toisekseen se olisi todennäköisesti suunnannut keskustelun pois itse asiasta eli arvioinnista ja sen alustavista tuloksista. Roikkumaan jäänyt asia selvisi kokouksen jälkeen voipuneen laitosjohtajan huoneessa; matkailun laitos tultaneen todennäköisesti siirtämään Mauniin. Se sama laitos, jota ei tosin vielä ole perustettu, mutta jonka suunnittelu tuli mainituksi edellisenä iltana tehtävälistalleni dekaanin suulla. Ja toisin kuin ympäristötutkimuksen laitoksen tuleva sijainti tämä asia oli jo ilmeisesti hallinnossa aika lailla selvä. Erona oli myös se, ettei laitosjohtaja nähnyt asiaa kovin pahana.

Sijainti jääköön yliopistohallinnon ja aluepolitiikan pohdittavaksi. Rahat on kuitenkin jo budjetoitu alkaen vuodesta 2009 sisältäen yhteensä kahdeksan virkaa, mukaan lukien kaksi professoria.

'No, eihän se ole mikhään, perustamma laitoksen.'

Maratonin viimeinen vartti: laitosjohtamisesta

Yliopiston yksi epäkiitollisimmista tehtävistä on epäilemättä laitoksen johtajan posti. Harva on siihen vapaaehtoinen - ja joidenkin niiden harvojen halukkaiden ei ehkä tulisi olla... Mutta kullakin on kutsumuksensa.

Botswanan yliopistossa laitosjohtajan tehtävä lankeaa kerrallaan kolmeksi vuodeksi. Jos ensimmäinen kierros on mennyt jotakuinkin hyvin voit olla varma että 'saat' jatkaa toisen kolmivuotiskauden. Monilla laitoksilla, mikäli vain mahdollista, tehtävä lankeaa ei-motswanalle. Tämä ulkopuolisten suosiminen ei ole poikkeus, sillä vastaavasti esimerkiksi Namibian yliopistossa laitosjohtajat ja dekaanit olivat erityisesti aiemmin pääasiallisesti joko määräaikaisia siirtotyöläisiä tai valkoiseen vähemmistöön kuuluvia. Kyse ei kuitenkaan ole ensisijaisesti vieraskoreudesta tai jälkikolonialistisista rakenteista.

Ulkopuolisen siirto- eli pätkätyöläisen on ensinnäkin vaikea sanoa Ei tehtävään kutsuttaessa. Tehtävän ottamisella voi myös varmistaa määräaikaisen työsuhteen jatkumisen. Kolmanneksi hallinnossa ulkopuolisen uskotaan kykenevän epämielyttäviin päätöksiin helpommin kuin toisensa usein moni(suku)polvisten verkostojen kautta tuntevien batswanoiden.

Oman laitokseni johtaja on zimbabwelainen nainen, joka sai tehtävän hetimiten tullessaan laitokselle. Se on jo sinällään vaikea alkuasetelma. Lisäksi päätöksiä seuraavissa palautteissa saa toisinaan kuulla miten asiat Botswanassa normaalisti tehdään ja mitä erityisiä oikeuksia motswanalla tulisi olla. Asiaa ei myöskään auta se, että johtuen oletetusta ja pelätystä tunteiden kuumenemisesta monet päätökset tuodaan esille sähköpostitse. Ennen kuin laitosjohtaja huomaakaan koko työyhteisö on saanut viestin vastaanottajalta kuuman palautteen 'reply all' komennon avulla. Sitä seuraavassa yleisessä sähköpostikeskustelussa saa lukea argumentteja riveillä ja erityisesti niiden väleissä.

Ympäristötieteiden laitoksen johtaja on puolestaan Sambiasta. Luonteeltaan 'lehmänhermoinen' mies, jota mikään ei saa kiivastumaan - ei ainakaan ulospäin. Eilisen kokouksen aikana muistelin miltä hän näytti ja vaikutti noin viisi vuotta sitten kun ensi kertaa tapasimme saman ahtaan pöydän ääressä. Silloin minä olin ruokamyrkytyksen uuvuttama ja hän vasta vuoden laitosta johtaneena virtaa ja ideoita täynnä. Nyt, monien yhteisten ponnistusten jälkeen, hän ei kauan salaillut väsymystään. Normaalien haasteiden ja vaikeuksien lisäksi koko laitosta yritetään siirtää muiden toimesta Mauniin lähes 1000 kilometrin päähän. Sen prosessin torpedoimiseen hän saa käyttää paljon palaveriaikaa ja yhteyksiä, mutta samalla opetusvelvollisuudella kuin muutkin.

Hänen laitosjohtajapestinsä on viimein kahden kauden jälkeen loppumassa. Vain neljä kuukautta johtajuutta jäljellä, mutta tunne on kuin maratoonarilla reilun 30 kilometrin kohdalla; maaliviiva on tarkalleen tiedossa mutta on täysin epävarmaa jaksaako sinne saakka.

Kevättä rinnassa

Ihmismieli tuntuu toimivan samoin Muurolassa ja Molepololessa; kevään tullen kuiva heinä kutsuu kulottajaa. Ei ole niin raihnaista vanhusta etteikö pitkän talven jälkeen selkä taipuisi kulottamaan. Ja yhtä yleismaailmallisesti tulella on taipumus karata. Täällä paloautot ujeltavatkin tiheään kevätsateita odoteltaessa.

Botswanassa kaupunkikulttuurin lyhyen historian haistaa savusta. Aamuisin maaseudun kylistä tuttu nuotion tuoksu ja savu nousee pääkaupunki Gaboronessakin. Keväisin se tulee pääosin pihamaiden lehtien pienimuotoisesta polttamisesta antaen aamuilmaan hailakan aromin. Mutta välillä kulottaja iskee kaupungissakin, kuten eilen illalla naapurissa. Ensin tuli valkeus joka ei kirkkaudessaan verhoja kunnioittanut, sitä seurasi palavan materiaalin pauke. Liekit löivät ylös ja sivulle aidan yli piharakennuksemme kattoon. Puutarhaletkulla kattoa valellessani naapuri huuteli pahoittelujaan: 'tarkoitus oli kulottaa heinät mutta tuli tarttui pihapuihin...'. Niinpä.

Yleismaailmallista sekin; tulen karatessa käsistä ei ole kulottajaa, joka ei syyttäisi olosuhteita - tuulen kääntymistä tai poikkeuksellista kuivuutta - itsensä sijaan.

Kuka keksi laatujärjestelmän arvioinnin?

Ensimmäinen laitoskokous takana. Se ei tarjonnut suuria yllätyksiä vaan eteni tavanomaisen kaavan mukaan; puheenjohtaja aloitti, asiaa valmistellut henkilö alusti ja puheenvuoroja otettiin ja jaettiin. Kokous tarjosi mahdollisuuden nähdä uusia kollegoja sekä kokea leppoisaa tunnelmaa ja meikäläiseen töksäyttelyyn verrattuna sivistyneemmin verhoiltuja tapoja kritisoida edellisen puhujan kantaa ilman, että siitä kehtaa kukaan ottaa itseensä. Tai ainakaan näyttää sitä.

Laitoskokouksen pääasiana oli valmistautuminen laitoksen kansainväliseen arviointiin, joka on osa yliopiston laatujärjestelmää. Sekään ei ollut asiana uutta, vaan laatujärjestelmien ja arviointien kehä on ilmastonmuutoksen kaltainen globaali vitsaus. Niitä yhdistää myös se, että ne molemmat ovat ihmisen aikaansaamia, mutta hyvin harva taho on valmis ottamaan niiden alkusysäyksestä tahi pysäyttämisestä vastuuta. Kukaan ei kokouksessakaan tiennyt miksi arviointi oikeastaan tehdään - tai mitä sillä tehdään. Mutta raporttien raakaversiot olivat kokousmateriaalin mukana tulostettuina.

Sinällään laatujärjestelmät ja niihin kytkeytyvät ajoittaiset arviointiprosessit ovat varmaan tarpeellisia työvälineitä organisaatioita kehitettäessä ja toimintaa suunnatessa (ja onhan se mukavampi jos oma laitos lakkautetaan arvioinnin perusteella kuin täysin mielivaltaisesti...). Näin siitäkin huolimatta, että yliopistolle ja tutkimukselle on historiansa ajan ollut ominaista itsekorjaavuus. Nyt tämä 'itsepalvelu' on osin ulkoistettu ja täysin alistettu hallintoprosesseille, jotka eivät kuitenkaan voi mahdollisesta halustaan huolimatta arvioida itse ydintoiminnan eli tutkimuksen ja opetuksen laatua. Sen sijaan on alettu mittaamaan laatua tarkastelevan järjestelmän toimintaa eli laatujärjestelmän laatua.

Näin myös Botswanan yliopistossa. Raporteissa ei pyydetä esittämään esimerkiksi jotakin opiskelijoiden oppimistuloksista, mutta niihin tulee listata muun muassa excel -taulukkoiden laitoksen kurssisalien tuolien määrä saleittain. Näin opetuksen laatua mittaavan laatujärjestelmän laatua arvioiva raportti tuottaakin runsaasti mitattavaa ja jatkossa helposti seurattavaa tietoa. Kysymys laadusta jäänee kuitenkin vaille vastausta, vai selviäisikö se lopullisesti laatujärjestelmän arviointia mittaavan arviointiprosessin kautta...? Niin, miksi jättää leikki kesken, sillä jokainen arviointikierros synnyttää tarpeen ja materiaalin uuteen arviointiin.

Kokouksen jälkeen kävelin valmistelemaan luentojani autuaan tietämättömänä niiden laadusta tai laaduttomuudesta. Sen sijaan tiesin, että luentosalissani on 46 tuolia. Ne riittävät määrältään eli laadultaan mainiosti kurssini 18 opiskelijalle; ehkäpä opetuksenikin on siten myös laadukasta...

"Dumela Tsala - missä pankissa sinulla on tili?"

Pankkitilin avaaminen on helppoa. Täytyy vain olla oikeanlaisia ystäviä.

Yliopisto antoi suosituskirjeen pankkiin vietäväksi. Siinä pankinjohtajaa pyydettiin auttamaan minua asianmukaisesti. Lievän jonotuksen jälkeen pääsin virkailijan juttusille, joka auliisti kertoi että tili voidaan avata mutta: ei tänään kun tietoverkko on kaatunut - tule takaisin maanantai aamuna - ja minun tulee myös tuoda jonkun ystäväni suositus. Ja ei minkä tahansa ystävän. Ystäväni tulisi paitsi tuntea minut hyvin myös olla kyseisen pankin pitkäaikainen asiakas (vähintään 12 kk). Sillä että on saapunut maahan alle viikko sitten ja kädessä on yliopiston suosituskirje ei ole vaikutusta asiaan. Se on vain hallintokirje, toista on tosi ystävyys.

Näin jo kaupalliset markkinat 'ystävyydelle'; pankin ulkopuolella tilinhaltijat voisivat tuotteistaa ystävyytensä uusille asiakkaille in spe. Kukaan ei kuitenkaan kaupannut ystävyyttä. Botswanassa ihmisillä menee hyvin, ja hallintoasioissa edetään niin kuin pitää. Niin tein minäkin. Kirje oli osoitettu pankijohtajalle, jonka audienssin sain. Nyt minulla on paitsi uusi ystävä myös pankkiasiat kunnossa.

Alku aina vaikeaa

Yliopistokulttuuri on kaikkialla pääpiirteissään samanlaista. Tutkimusta tehdään silloin kun opetukselta ja hallinnolta ehditään. Useimmiten ehditään liian vähän. Se miten opetus ja etenkin hallinto syö ajan vaihtelee melkoisesti. Kotosuomessa yliopistojen, tiedekuntien ja laitosten väliset erot ovat tässä suhteessa marginaalisia kun vertaa eroa Botswanan yliopistoon, tämänhetkisen 'sapattivapaani' kotipesään. Henkilökuntanumeron ja -kortin saamiseksi saa käydä viidessä toimistossa - joista useimmissa kahteen tai kolmeen kertaan, mutta lopulta kuvalla, nimellä ja 'sabbaticant' statuksella varustettu kortti on kädessä vain reilun työpäivän sukkuloinnin jälkeen. Se on perimätiedon mukaan ennätys, sillä kukaan ei ole aiemmin saanut sekä henkilönumeroa että -korttia alle kahdessa viikossa - ei vaikka kaikissa toimistoissa virkailijat ovat ylitsevuotavan ystävällisiä.

Kannattaa siis olla kärsivällinen, istua, hymyillä ja käyttää vajavaista setswanan fraasivarastoa, sillä jos ei ole henkilönumeroa ja -korttia niin monet asiat, kuten tietoliikenneyhteydet, puhelin, kirjastokortti, virkistyspalvelut jne. jäävät odottamaan. Hallinto ottaa aina aikansa.