Onnellinen häntäheikki

Osallistuin viikolla HIV/AIDS työpajaan yliopistolla. Työpajan tavoitteena oli pohtia millä keinoilla HIV/AIDS teema saataisiin osaksi tiedekunnan ja laitosten opetusohjelmia - miten teemaa voisi tuoda esille yksittäisillä kursseilla ja miten huomioida opiskelijoiden tilanne ja tausta valistuksessa.

Asia on tärkeä ja vaikea. Pahimmillaan tilastot antavat ymmärtää noin kolmasosan opiskelijoista olevan HIV positiivisia. Tämä on kuitenkin vasta vain osa kokonaisuutta, sillä käytännössä kaikilla opiskelijoilla ja henkilökunnan jäsenillä on kokemuksia perheenjäsenen, sukulaisen tai ystävän sairastumisesta ja/tai kuolemasta AIDS:n vuoksi.

Katsoimme aluksi juuri valmistuneen opetuselokuvan, jossa Botswanan yliopiston hyvin menestyvä ja hyvästä perheestä tuleva nuori mies hairahtuu yhden illan suhteeseen yökerhoillan seurauksena. Muutama gin tonic ja aktiivinen tanssipartneri olivat liian huumaavia. Päättäjäisjuhlissaan nuori papin poika jo yskii pahaenteisesti. Lopulta HIV positiivisuus paljastuu suuren pankkiliikkeen työhönottotarkastuksessa. Tehtävä ja työsuhdemersu jäivät saamatta ja samalla isäkin saa tietää mitä on tapahtunut. Poika joutuu eristetyksi perheestään ja tyttöystävästään. Hän ajautuu mierontielle, josta ulospääsyn tarjoaa kristillinen johdatus ja tuki. Viimein isäkin ottaa hairahtuneen poikansa takaisin, ja lääkitys saadaan kohdalleen. Elokuvan lopun onnellisia ihmisiä katsoessa on haastavaa miettiä sen sanomaa tai erityisesti sitä, millaisia johtopäätöksiä opiskelijat vetävät tästä?

Naapurissa Etelä-Afrikassa pyritään aktiivisen kamppanjoinnin avulla ensimmäiseen HIV/AIDS:sta vapaaseen sukupolveen. Botswanassa, jossa epidemia on suhteellisesti Etelä-Afrikkaa pahempi, on opetuselokuvan perusteella(kin) ilmeisesti valittu realistisempi tavoite, jossa tartunta otetaan ikään kuin annettuna, mutta sen jälkeisen elämän laatua pyritään parantamaan. Elämä ei pääty positiiviseen statukseen. Tämä on varmasti totta, mutta ehkä tässä opetuselokuvassa häiritsi taustalla se, että niin Botswanassa kuin laajemmin koko eteläisessä Afrikassa saa usein kuulla Jumalan auttavan ongelmaan kuin ongelmaan. Samalla vastuu ja mahdollisuus vaikuttaa itse asioiden kulkuun jää hieman taustalle.

Toinen häiritsevä piirre täkäläisessä keskustelussa on selittää ongelmaa pois köyhyydellä. Sen roolia on sinällään vaikea täysin kiistää ja se vaikuttaa välillisesti moneen asiaan. Mutta jos katsotaan mitkä maat Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ovat pahimmin epidemian kourissa tulos on yllättävä; kolmen kärjessä ovat pienen Swazimaan lisäksi kaksi alueen taloudellisesti parhaiten menestyvää maata, Botswana ja Etelä-Afrikka. Hyvinvointi ei tietysti jakaannu näissäkään maissa tasaisesti, mutta sama koskee esimerkiksi Malawia ja Ugandaa.

HIV/AIDS:n leviämistä ja sen eroja eri maissa on alettu tutkimaan enenemässä määrin kulttuurisena kysymyksenä. Botswanassa aiemmat katuvarsimainokset kiinnittävätkin huomiota naisten heikkoon asemaan: 'naisen ei tule kysellä miehensä menemisiä ja tulemisia'. Samalla kamppanjassa korostettiin kuitenkin sitä, ettei selän kääntäminen ('sokealla silmällä katsominen', kuten asia täällä ilmaistaan) poista ongelmaa. Uusi katuvarsikamppanja pohjaa myös perinteeseen, ja sen haitallisiin piirteisiin HIV/AIDS:n aikakautena. Kirkkaankeltaiset isot tienvarsikyltit kysyvät 'Tunnetko keitä on seksiverkostossasi?'. Tutkimuksissa on selvitetty ihmisten seksuaalikäyttäytymistä ja eteläisessä Afrikassa yksi tyypillinen piirre on eräänlainen verkostomalli, jossa monet samanaikaiset suhteet ovat melko vakituisluonteisia. Toisin kuin irtosuhteissa tällöin ei partnerilta edellytetä kondomin käyttöä; sehän olisi epäluottamuksen osoitus. Jos ja kun verkostoon pääsee HIV tartunta se leviää helposti, etenkin kun eteläisessä Afrikassa oleva HIV -tyyppi on kahdesta mahdollisesta päämuodosta se helpommin tarttuva.

Uutteran ja keskustelultaan seksipitoisen työpajatyöskentelyn päätteeksi yliopisto tarjosi lounaan. Työkaverini kertoi olleensa edellisenä viikonloppuna setänsä hautajaisissa. Setä oli ollut pidetty ja sosiaalisesti ilmeisen vilkas; neljä lasta ja kaikki eri naisen kanssa, mutta ei yhtään oman elämänkumppanin kanssa. Lounaspöydässä keskustelua ei herättänyt se, että lapsia oli siellä täällä vaan se, että miksei yhtään ollut oman parisuhteen kanssa. Keskustelun johtopäätös oli se, ettei nainen halunnut lapsia. Tämän näkemyksen esittivät lounasseurueemme naisjäsenet.

Hautajaisissa selvisi että kahdella lapsista oli ikäeroa kaksi kuukautta. Toinen työkavereistani pohti ääneen miten setämies uskalsi harrastaa moista, sillä kyseiset lapset olivat syntyneet 1990-luvun puolivälissä, jolloin HIV oli jo tunnettu ja tuhoa kylvävä asia maassa. Tähän setänsä haudannut naiskollegani totesi miehen olleen onnekas. Hautajaisissa sedän läheinen ja pitkäaikainen ystäväkin oli pitänyt puheen, jossa oli kertonut vainajan aina olleen onnekas ja askeleen edellä häntä - oli kyse sitten urheilusta tai naisista.

Setämiehen tarkka kuolinsyy ei ollut tiedossa. Hän kuoli sairastellen. Kehtasin kuitenkin kysyä toisessa yhteydessä minkä ikäinen hän oli ollut kuollessaan: 51 vuotta.

Tämä maa ei taida herätä opetuselokuvia katselemalla.

Kyynelkaasua ja kumiluoteja

Viime viikolla tiedekunnan kokoushuoneeseen alkoi kantautua tuttua melskettä. Opiskelijat osoittivat taas mieltään maksamattomista opintorahoista. Edellinen demonstraatio ei johtanut haluttuun lopputulokseen ja tällä kertaa ääni kellossa oli aiempaan verrattuna kertaluokkaa kovempi. Opiskelijoita harmittivat paitsi muuttuneet säännöt ja täysin puuttuva etukäteistiedottaminen myös se, että ennen vuotta 2004 kirjautuneet opiskelijat menettivät tuen. Näin siitä huolimatta, että iso osa niin sanotuista vanhoista opiskelijoista oli aloittanut yliopisto-opinnot työnsä ohessa osa-aikaisina (ilta)opiskelijoina siirtyen vasta myöhemmin päätoimisiksi opiskelijoiksi. Samalla he olivat luottaneet luvattuun tukeen, joka oli nyt kuitenkin katkaistu ilman ennakkovaroitusta. Syynä opistotukikäytänteiden muutokseen oli yksinkertainen; opetusministeriön rahoitus oli pienentynyt vuodelle 2009 ja ilmeisesti kaikki keinot olivat nyt käytössä – paitsi aktiivinen tiedottaminen muutoksista ja niiden syistä.

Tiedekunnan suunnittelukokousta johtaneen varadekaanin reaktio oli lukita huoneen ovi ja jatkaa puhetta ikään kuin muina miehinä, Taloustietieteiden tiedekunnan kolmivuotisstrategian kaksi viimeistä kohtaa oli vielä läpikäymättä ja aikaa oli jo käytetty toista päivää asiaan. Opiskelijoiden mielenosoitukset saisivat jäädä toissijaisiksi. Lopulta meidän oli kuitenkin luovutettava ja mentävä katsomaan mitä pääaulassa oikein tapahtuu; opiskelijoita oli tuplaten liikkeellä, samoin ääntä. Saatuaan luentosalit tyhjiksi opiskelijajoukko siirtyi eteenpäin, ja saimme jatkaa kokousta.

Seuraavana päivänä olin aloittelemassa luentoja hyvin harvalukuiselle kuulijakunnalle, kun mielenosoitus marssi jälleen sisään. Opiskelijani osasivat poistua ajoissa ulos salista, vain kaksi heistä jäi saliin selkäni taa. Selvisi että opiskelijat olivat edellisenä iltana puhuneet menevänsä lakkoon kunnes opintotahojen maksatukseen tulee selvyys. Samalla otteet kovenivat. Aulassa saleista pakenevia opiskelijoita piestiin kepeillä ja yksi ikkunakin saatiin rikki. Lakkojoukossa oli jo ’joukkovoimaa’ ja sen myötä tiivistynyttä arviointikyvyn puutetta. Luennoille osallistuneiden opiskelijoiden mukaan lakosta ei ollut olemassa virallista päätöstä tai edes siihen viittaavaa käsittely opiskelijajärjestössä, vaan toiminta oli edennyt epävirallisesti ja joidenkin vahvojen toimijoiden vetämänä.

Kolmantena lakkopäivänä sama toistui. Paikkoja särkyi hieman enemmän, ja keskipäivän luennoilleni ei tullut kuin yksi opiskelija ja hänkin kuin olisi ollut kävelemässä salin ohi; toisaalla kampuksella aamuluentojen opiskelijoita oli kuulemma viety tikattavaksi. Kun opiskelijat aikoivat iltapäivällä marssia kampukselta opetusministeriön eteen vaatimaan opintotukeaan, vastassa olivat poliisi ja poliisin erikoisjoukot. Olin parahiksi palaamassa kokouksesta hallintorakennuksesta, kun opiskelijoita juoksi siellä tällä ohitseni kohti kampusalueen keskustaa. Varmuudeksi minäkin puikin puskien läpi karkuun muiden mukana. Ilmassa oli kuulemma kyynelkaasua ja poliiseilla aseet esillä. Juokseminen oli kuitenkin turhaa, mutta opin sen vasta seuraavalla viikolla; poliisilla ei ole lupaa tulla yliopiston alueelle jollei heitä ole kutsunut joko opetusministeriö tai yliopiston johto. Poliisi oli yliopistolla ainakin toistaiseksi persona non grata.

Opetusministeri ei suostunut ottamaan opiskelijoiden edustajia vastaan ja yliopiston johto pesi kätensä todeten, että kyseessä on opiskelijoiden ja ministeriön välinen asia, jossa yliopistolla ei ole mitään roolia tai päätösvaltaa. Ilmeisesti molemmat tahot ajattelivat, että viikonlopun jälkeen opiskelijat ymmärtäisivät palata ruotuun. Väärin. Maanantaina ja tiistaina toiminta vaan koveni, ja ulkomaiset vaihto-opiskelijat jouduttiin evakuoimaan kampusalueelta. Tilanne ryöstäytyi käsistä kuitenkin vasta sen jälkeen kun poliisin erikoisjoukot ottivat opiskelijajärjestön puheenjohtajan huostaansa kuulusteluun ja yliopiston johto erotti järjestön johdon määräaikaisesti yliopistosta. Sen jälkeen tiilet alkoivat lentää ja ikkunoiden särkeminen ei enää ollut satunnaista vaan säännönmukaista. Esimerkiksi opiskelijaruokalan ikkunoista yksikään ei jäänyt ehjäksi.

Luentojen puuttuminen tarjosi kaivattua aikaa tehdä tutkimusta ja toimitustöitä. Viikon lakkoilun (tai riehumisen kuten yliopiston johto toimintaa nimittää) jälkeen kampusalue päätettiin kuitenkin tyhjentää. Tämä koski kaikkia, ei vain opiskelijoita. Sana ei jostain syystä tullut kaikkien ’asianosaisten’ tietoon. Minä sain tiedon evakuoinnista kun motswana kollega toiselta laitokselta soitti työpuhelimeeni ja sanoi että nyt kannattaisi lähteä ja viedä auto parkkipaikalta turvaan. Hän oli jo ulkopuolella. Ennen kuin puhelu loppui oveen koputti dekaani, joka oli tarkastamassa tiedekunnan ’kapteenina’ että kaikki ovat poistuneet hänen laivastaan. Jäljellä olin minä, dekaani ja naapurihuoneiden zimbabwelaiset.

Ministeriössä yliopisto oli päätetty sulkea kahdeksi viikoksi. Samalla yliopisto päätti osaltaan toimia. Osa opiskelijoista erotettiin määräaikaisesti, ja kaksi opiskelijaa saatiin erotetuksi pysyvästi opinnoistaan. On kuitenkin epäselvää mitä tapahtuu kun yliopisto jälleen avataan, sillä ministeriö ei ole puhunut mitään opintotukien maksamisesta tai edes suostunut keskustelemaan asiasta. Samalla yliopiston johto on alun passiivisuuden jälkeen päätynyt edelleen olemaan keskustelematta ongelmasta, mutta samalla johto on jakanut määräaikaisia ja pysyviä erottamisia yliopistosta.

Aiemmin kuulemani puheet opiskelijoista ’asiakkaina’ asettuvat hieman uuteen ja Juice Leskistä mukaillen ’outoon valoon’. Yliopistolle tuomarin sijaan välittäjän rooli olisi ollut alusta lähtien ehkä luontevampi, mutta kukaan – yliopiston johtokaan – ei uskonut, että Mma Ramotswen ja rauhallisuuden tyyssijassa voisi tapahtua mitään sellaista, jota ei saisi teetä juomalla ja puhumalla ohimeneväksi. Luulen etteivät opiskelijatkaan uskoneet alun iloisen laulun ja marssimisen johtavan kyynelkaasuun ja tiiliskivien heittämiseen.