Dekaanin suljetusta valintakokouksesta ei ehtinyt kulua montakaan päivää kun luottamuksellinen tieto virkaan nimitettävästä oli saavuttanut koko tiedekunnan henkilöstön. Kului kuitenkin viikkoja ennen yliopiston hallinto prosessoin dekaanin nimittämisen. Kirje lähti tulevalle dekaanille. Sillä välin toisaalla:
Tuleva dekaani, ja silloinen ainelaitosjohtaja, oli lähetetty Johannesburgiin johtamiskoulutukseen. Jo lentokoneessa hän oli tuntenut voimattomuutta. Perillä hän ei kyennyt kantamaan laukkujaan, vaan kollegat auttoivat häntä selviämään hotelliin ja kokouspaikalle. Johtamiskoulutuksen ensimmäisen aamupäivän jälkeen hän vetäytyi huoneeseensa lepäämään. Seuraavana päivänä hänet kiidätettiin sairaalaan. Diagnoosi oli sydänkohtaus. Se oli hänelle jo toinen.
Muiden koulutuksessa olleiden palatessa takaisin Gaboroneen dekaani in spe jäi sairaalaan. Kollegoiden mukaan oli onni, että kohtaus tuli juuri Etelä-Afrikassa, jossa sairaalahoito on erittäin hyvää ja monta kertaluokkaa laadukkaampaa kuin Botswanassa. Kaikki olivat hyvin luottavaisia tilanteeseen ja sen kehittymiseen potilasta tervehdyttävään suuntaan.
Seuraavalla viikolla naapurihuoneeni vieraileva professori ehdotti kollegoilleen laitoskokouksessa, että mitäs jos mentäisiin tervehtimään potilasta ja tulevaa dekaania viikonloppuna. Se piristäisi kollegaa mukavasti. Muut kyseisen laitoksen henkilöstöstä katselivat professoria ja etenkin toisiaan hieman kummeksuen: ’miksi me menisimme sinne? Hänhän on hyvässä hoidossa ja tulee kohta takaisin’. Mutta kukaan ei oikein halunnut sanoa suoraan ettei halua lähteä. Se olisi hieman epäkollegiaalista. Näin siitäkin huolimatta, etteivät potilasvierailut ole oikein tapanakaan Botswanassa; ihmisten annetaan täällä yleensä sairastaa ’rauhassa’. Toipilaskin tietää sen. Perinteisesti majan oviaukon eteen on tavattu laittaa puunpätkä poikittain osoittamaan sairastumista ja sitä ettei nyt ole oikea aika lähestyä talonväkeä.
Vieraileva professori oli kuitenkin päättäväinen. Hän yritti varata yliopiston autoa vierailua varten; ne lähtisivät mukaan ketkä haluaisivat. Osa kollegoista sanoi, ettei halua mennä niin pitkää matkaa millään Toyotalla, Mersu sen olla pitää. Yliopiston liikenneosasto pisti myös kampoihin. Potilaan katsominen on yksityinen asia, ja siihen ei voi eikä saa käyttää yliopiston autokalustoa, oli se sitten Toyota tai Mersu. Jälkimmäisiä vaihtoehtoja yliopistolla ei tosin ole tarjolla.
Kaupan päälle sairaalasta tuli tietoa, että potilas syö jo ja on hyvävointinen. Kollegiaalinen tuomio oli, että odotellaan kun potilas tulee kotimaahan ja palaa töihin takaisin. Vieraileva professori taipui kollegiaalisen enemmistön ja yliopiston hallintoon tahtoon. Sen sijaan hän yritti soittaa laitosjohtajalle. Sairaalasta sanottiin, ettei potilas pääse puhelimeen. Hän on teholla. Parantunutta vointia oli seurannut kolmas sydänkohtaus. Sitä seurasi neljäs, joka oli liikaa. Ja nyt alkoi tapahtua. Ihmiset aktivoituivat järjestämään ruumiinvalvojaisia ja hautajaisia. Yliopiston autokin saatiin käyttöön kun työtoverit halusivat mennä iltamyöhään vainajaa vastaan Etelä-Afrikan rajalle. Sähköposteja sateli keräyksistä, hautajaisvalmisteluista, rukoushetkistä ja tapaamispaikoista. Kuolema teki hänestä läheisen.
Jälkeenpäin ajatellen sydänkohtaus ei ollut mahdottoman suuri yllätys. Stressaava työ laitosjohtajana ja dekaanin viran hakuprosessin paineet yhdistettynä ’ukkomiehen habitukseen mutta poikamiehen statukseen ja elämäntapoihin’ ei lupaa pitkää ikää missään päin maailmaa.
Se nimittämiskirje jäi avaamatta.
