On tullut toistettua kuinka lujaa täällä ajetaan verrattuna suomalaiseen tiekulttuuriin. Poikkeuksen tekevät hieman huterassa kunnossa olevalla autolla tai 'viihdytysajo' kurvailevat autoilijat. Muutoin mennään lujaa - paitsi kun sataa. Sateita on harvoin, joten sen ymmärtää. Asfalttikin kiiltää liukkaana ja sade tai pyyhkijät estävät täydellisen näkyvyyden.
Kaupunkialueen tiet ovat siten sateella aivan tukossa, osa autoilijoista matelee alle 20 km tunnissa eteenpäin 60-80 km rajoitusalueella, nelikaistaisella tiellä. Olen ihmetellyt työpaikalla asiaaääneen. Batswanat tyytyvät sanomaan, etteivät ihmiset oikein osaa ajaa täällä sateella. Se ei kuulu autokoulun perusoppimäärään - toisin kuin liukkaan kelin kurssit Suomessa.
Kun tämän paikallisten osaamattomuuden ajaa autoa sateella sitten esittää esimerkiksi zimbabwelaisille saa hieman eri vastauksen: 'Ei - nämä ihmiset eivät osaa ajaa. Piste'.
Tiedä häntä. Ainakin paikalliset osaavat kasvavassa määrin ajaa zimbabwelaisia - 'zimboja' kuten täkäläinen muotoilu kansallisuudesta kuuluu - ulos maasta. Vein puutarhaamme hoitavaa zimbabwelaista taannoin kotiinsa kun liikennevaloissa tuli vastaan valkoinen ikkunakaltereilla varustettu linja-auto. 'Aah, bussi Zimbabween' hän sanoi. Ensin luulin asiaa vitsiksi, mutta hän selitti sen olevan maahanmuuttoviraston bussi, joka menee viereiselle Broadhurstin poliisilaitokselle hakemaan putkasta auton täyteen maassa ilman lupaa olevia maamiehiään. Ja heitä piisaa rajalle takaisin toimitettavaksi. Viime aikoina ratsioita on tehty vilkkaasti ja ihmisiä pysäytelty kaduilla.
Mutta ei ihme että laittomia siirtolaisia riittää, sillä asiat eivät Zimbabwessa tunnu edelleenkään menevän parempaan suuntaan, vaan 'kansakoulunopettaja' Mugabe pitää karttakepistään edelleen tiukasti kiinni. Ja puuttuvan passin rajalla korvaa kuulema 50 pulan eli viiden euron seteli. Tervetuloa!
tiistai 16. helmikuuta 2010
perjantai 12. helmikuuta 2010
Uusi harrastus
Ihmisellä pitää kuulema olla harrastuksia. Minullakin on pari sellaista pohjilla Suomessa, mutta tämä uusi täkäläinen on ehkä eniten täyttymystä tuova. Kyse on kulottamisesta...
Aiemmin, tässä blogissakin, on tullut hieman ajateltua alentuvasti moisesta puuhasta. Suomessa kulotus on ns. vanhan kansan puuhaa alkaen 60+ v., mutta täällä ikärajoja ei puuhassa tunneta! Kuka vaan saa ja voi kulottaa.
Joten niin olen minäkin pyörättänyt pihan kuivunutta osaa hiilijälkenä taivaan tuuliin. Ja onhan se kaunista kun tuli ottaa muutaman metrin korkeina lieskoina kasan kuin kasan ja alueen nieluunsa. Täällä ei tarvitse tuntea edes pahaa omatuntoa ilmastonmuutoksesta verrattuna suomalaiseen kulottajaan tai kompostoijaan. Tosin siinä pettää ehkä hieman itseään, mutta minkäs voit: kaikilla pitää harrastuksia kuullema olla.
Aiemmin, tässä blogissakin, on tullut hieman ajateltua alentuvasti moisesta puuhasta. Suomessa kulotus on ns. vanhan kansan puuhaa alkaen 60+ v., mutta täällä ikärajoja ei puuhassa tunneta! Kuka vaan saa ja voi kulottaa.
Joten niin olen minäkin pyörättänyt pihan kuivunutta osaa hiilijälkenä taivaan tuuliin. Ja onhan se kaunista kun tuli ottaa muutaman metrin korkeina lieskoina kasan kuin kasan ja alueen nieluunsa. Täällä ei tarvitse tuntea edes pahaa omatuntoa ilmastonmuutoksesta verrattuna suomalaiseen kulottajaan tai kompostoijaan. Tosin siinä pettää ehkä hieman itseään, mutta minkäs voit: kaikilla pitää harrastuksia kuullema olla.
torstai 11. helmikuuta 2010
Osallistavaa suunnittelua
Botswanan yliopisto tähtää tutkimusintensiivikseksi korkeakouluksi vuoteen 2020 mennessä. Tuolloin opiskelijoiden määrän pitäisi olla nykyiseen nähden kaksinkertainen, joten vastaavasti jotakin pitää kehittää tutkimusmahdollisuuksien puolella - muutoin aika menee enenevässä määrin opetukseen.
Haasteeseen pyritään vastaamaan yliopiston laajamittaisella rakenteellisella uudistuksella. Kuulostaa tutulta... Siihen ajaa paitsi tutkintomäärien (ts. opiskelijoiden määrän) kasvutavoite myös yliopiston ulkoisen toimintaympäristön muutos ja sisäiset ongelmat. Viime mainitut viittaavat tehottomuuteen ja kannustimien (porkkanan ja/tai kepin) puutteeseen, edelliset puolestaan lisääntyvään kilpailuun ja yliopistolaitoksen rahoitusmallin muutoksen. Kuulostaa tutulta...
Rakenteellisen muutoksen keskiössä on 'schoolien' perustaminen. Niihin yhdistettäisiin nykyisiä laitoksia jotka poistuisivat termeinä ja osin korvautuisivat koulutusohjelmilla. Tiedekunnat kuitenkin jäisivät näiden superlaitosten eli schoolien yläpuolelle. Tiedekuntaan tulisi lisää apulaisdekaanien paikkoja ja yksi toimitusjohtajaa muistuttava Dekaani. Vastaavasti schooleille luotaisiin johtajien ja koulutusohjelmille koordinaattorien pestit. Viime mainitut olisivat kuin laitosjohtajia ja vastuussa ohjelmien laadusta ja toteutuksesta, mutta ilman mitään valtaa, resursseja tai mahdollisuuksia vaikuttaa rekrytointiin. Schoolien johtajien rooli on puolestaan jäänyt vielä hämäräksi, tiedekunnille puolestaan kasattaisiin nykyiseen nähden lisää valtaa.
Vallan jalkauttaminen keskushallinnosta tiedekuntiin on nähty myönteisesti, mutta muutoin rakenteellinen kehitäminen on saanut osakseen kritiikkiä. Kuulostaa tutulta... Osin siitä syystä yliopiston rehtoraatti on päättänyt jalkautua ja selittää muutosta ja sen syitä sekä kuulla henkilöstön mielipiteitä. Yliopiston ulkojäsenä sain kutsun professoriaatin kuulemiskokoukseen pääkirjaston auditorioon. Kuuleminen alkoi rehtorin puheella, jota seurasi tutkimuksesta vastaavan vararehtorin powerpoint -sulkeiset muutoksesta ja sen syistä. Sen päälle pyydettiin puheenvuoroja.
Paikalla oli 70-80 professoria ja puheenvuoroja pyydettiin ja annettiin liukuhihnalta. Yllätys ei ollut se, että valtaosin esitetyt mielipiteet sisälsivät kriittisiä huomioita muutokseen. Iso osa aika perusteltujakin kantoja. Sen sijaan rehtoraatin toiminta oli yllätys: he kirjasivat ikään kuin kilvan esitettyjä kantoja ylös. Vararehtori kykeni vain vaivoin peittämään pitkästymisensä kirjoittaessaan jo moneen kertaan samansisältöisiä kriittisiä arvioita puolustamastaan asiasta. Kun kello tuli 16:30 rehtori vihelsi pelin poikki ja antoi viimeisen puheenvuoron teologian professorille. Sitten meitä kiitettiin keskustelusta ja lähdimme pois.
Koirat haukkuvat, karavaani kulkee. Meitä on siis kuultu.
Haasteeseen pyritään vastaamaan yliopiston laajamittaisella rakenteellisella uudistuksella. Kuulostaa tutulta... Siihen ajaa paitsi tutkintomäärien (ts. opiskelijoiden määrän) kasvutavoite myös yliopiston ulkoisen toimintaympäristön muutos ja sisäiset ongelmat. Viime mainitut viittaavat tehottomuuteen ja kannustimien (porkkanan ja/tai kepin) puutteeseen, edelliset puolestaan lisääntyvään kilpailuun ja yliopistolaitoksen rahoitusmallin muutoksen. Kuulostaa tutulta...
Rakenteellisen muutoksen keskiössä on 'schoolien' perustaminen. Niihin yhdistettäisiin nykyisiä laitoksia jotka poistuisivat termeinä ja osin korvautuisivat koulutusohjelmilla. Tiedekunnat kuitenkin jäisivät näiden superlaitosten eli schoolien yläpuolelle. Tiedekuntaan tulisi lisää apulaisdekaanien paikkoja ja yksi toimitusjohtajaa muistuttava Dekaani. Vastaavasti schooleille luotaisiin johtajien ja koulutusohjelmille koordinaattorien pestit. Viime mainitut olisivat kuin laitosjohtajia ja vastuussa ohjelmien laadusta ja toteutuksesta, mutta ilman mitään valtaa, resursseja tai mahdollisuuksia vaikuttaa rekrytointiin. Schoolien johtajien rooli on puolestaan jäänyt vielä hämäräksi, tiedekunnille puolestaan kasattaisiin nykyiseen nähden lisää valtaa.
Vallan jalkauttaminen keskushallinnosta tiedekuntiin on nähty myönteisesti, mutta muutoin rakenteellinen kehitäminen on saanut osakseen kritiikkiä. Kuulostaa tutulta... Osin siitä syystä yliopiston rehtoraatti on päättänyt jalkautua ja selittää muutosta ja sen syitä sekä kuulla henkilöstön mielipiteitä. Yliopiston ulkojäsenä sain kutsun professoriaatin kuulemiskokoukseen pääkirjaston auditorioon. Kuuleminen alkoi rehtorin puheella, jota seurasi tutkimuksesta vastaavan vararehtorin powerpoint -sulkeiset muutoksesta ja sen syistä. Sen päälle pyydettiin puheenvuoroja.
Paikalla oli 70-80 professoria ja puheenvuoroja pyydettiin ja annettiin liukuhihnalta. Yllätys ei ollut se, että valtaosin esitetyt mielipiteet sisälsivät kriittisiä huomioita muutokseen. Iso osa aika perusteltujakin kantoja. Sen sijaan rehtoraatin toiminta oli yllätys: he kirjasivat ikään kuin kilvan esitettyjä kantoja ylös. Vararehtori kykeni vain vaivoin peittämään pitkästymisensä kirjoittaessaan jo moneen kertaan samansisältöisiä kriittisiä arvioita puolustamastaan asiasta. Kun kello tuli 16:30 rehtori vihelsi pelin poikki ja antoi viimeisen puheenvuoron teologian professorille. Sitten meitä kiitettiin keskustelusta ja lähdimme pois.
Koirat haukkuvat, karavaani kulkee. Meitä on siis kuultu.
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Etikkatesti
Ajelin toissailtana nurmikkoa - lähdön hetki Suomeen lähestyy ja puutarhurille pitäisi saada hyvissä ajoin seuraava työllistäjä. Yksi potentiaalinen työntarjoaja oli tulossa tapaamaan puutarhaamme hoitavaa herraa seuraavana aamuna, mutta viikonlopun jäljiltä ruoho oli hieman pitkä ja ei siten olisi antanut parasta mahdollista kuvaa työntekijästä. Ja eihän se ole hänen vikansa ettemme anna tulla viikonloppuisin töihin... Työnnettävällä pelillä saikin mukavan hien pintaa ilta-auringossa.
Työnnön keskeytti aidan takaa huhuileva mies. Ajattelin että hän etsii työtä ja uskoi minulle sellaista olevan kun kerran itse 'joudun' leikkaamaan ruohoakin. Mutta ei, hän ei tarvinnut työtä vaan ihan silkkaa käteistä vaan. Hänellä oli siihen pitkä tarina, joka Valittujen Palojen versiona meni näin; hän oli juuri tänään oli tullut Zimbabwesta, pojan insuliini oli matkalla päässyt loppumaan, poika oli jouduttu viemään yksityiseen sairaalaan, zimboja ei muualla palvella, mutta heitä ei hoideta jollei ole näyttää rahaa millä maksaa, sitä ei ollut, poika odottaa sairaalan aulassa, olisiko rahaa?, saisin heti huomenna takaisin kun hän pääsee pyytämään työnantajaltaan kottia. Tuttu yhteinen naapurimme ei ollut antanut kuin 50 centtiä..., joten vielä puuttuisi 3,5 euroa... jne jne. Eli olisiko lainata? Tulisi pojan kanssa sitten tuomaan rahan takaisin heti huomenna.
Nykyisin tulee annettu aika harvoin - siis ei koskaan, sillä pyytäjiä piisaa ja jostain syystä pyynnöt eivät kohdistu tasaisesti. Esimerkiksi yliopistolla siivoojat tai vartijat eivät koskaan pyydä tältä mantereelta kotoisin olevilta kollegoiltani mitään - olen asiaa heiltä kysynyt ja he eivät tunne ilmiötä - minulta jostain syystä pyydetään aika usein. Tänään viimeksi taksirahaa. Ja yhtä usein sanon ettei ole antaa lounas- tai kombirahaa; syön lounasta ja kuljen kombilla itsekin.
Mutta nyt kirkkain sekä samalla huolestunein silmin kerrottu tarina herätti mielenkiinnon - kehtaisiko naapurin naapurin piharakennuksessa asuva siirtotyöläinen pyytää rahaa ilman takaisinmaksua. Varmaan, mutta oliko pitkä tarina vaan puppua ilman etiikkaa. Sitä on tässä vaiheessa vaikea sanoa, sillä toissailtana ruohonleikkuuni keskeyttänyttä herraa ei näkynyt poikansa kanssa portillamme eilen illalla, eikä heitä näkynyt tänäänkään.
Kitkerää 'etiikkaa'. Menetys ei ole iso mutta periaatteessa tylsä; toivottavasti seuraava pyytäjä ei ihan oikeasti tarvitse apua. Pientäkään.
Työnnön keskeytti aidan takaa huhuileva mies. Ajattelin että hän etsii työtä ja uskoi minulle sellaista olevan kun kerran itse 'joudun' leikkaamaan ruohoakin. Mutta ei, hän ei tarvinnut työtä vaan ihan silkkaa käteistä vaan. Hänellä oli siihen pitkä tarina, joka Valittujen Palojen versiona meni näin; hän oli juuri tänään oli tullut Zimbabwesta, pojan insuliini oli matkalla päässyt loppumaan, poika oli jouduttu viemään yksityiseen sairaalaan, zimboja ei muualla palvella, mutta heitä ei hoideta jollei ole näyttää rahaa millä maksaa, sitä ei ollut, poika odottaa sairaalan aulassa, olisiko rahaa?, saisin heti huomenna takaisin kun hän pääsee pyytämään työnantajaltaan kottia. Tuttu yhteinen naapurimme ei ollut antanut kuin 50 centtiä..., joten vielä puuttuisi 3,5 euroa... jne jne. Eli olisiko lainata? Tulisi pojan kanssa sitten tuomaan rahan takaisin heti huomenna.
Nykyisin tulee annettu aika harvoin - siis ei koskaan, sillä pyytäjiä piisaa ja jostain syystä pyynnöt eivät kohdistu tasaisesti. Esimerkiksi yliopistolla siivoojat tai vartijat eivät koskaan pyydä tältä mantereelta kotoisin olevilta kollegoiltani mitään - olen asiaa heiltä kysynyt ja he eivät tunne ilmiötä - minulta jostain syystä pyydetään aika usein. Tänään viimeksi taksirahaa. Ja yhtä usein sanon ettei ole antaa lounas- tai kombirahaa; syön lounasta ja kuljen kombilla itsekin.
Mutta nyt kirkkain sekä samalla huolestunein silmin kerrottu tarina herätti mielenkiinnon - kehtaisiko naapurin naapurin piharakennuksessa asuva siirtotyöläinen pyytää rahaa ilman takaisinmaksua. Varmaan, mutta oliko pitkä tarina vaan puppua ilman etiikkaa. Sitä on tässä vaiheessa vaikea sanoa, sillä toissailtana ruohonleikkuuni keskeyttänyttä herraa ei näkynyt poikansa kanssa portillamme eilen illalla, eikä heitä näkynyt tänäänkään.
Kitkerää 'etiikkaa'. Menetys ei ole iso mutta periaatteessa tylsä; toivottavasti seuraava pyytäjä ei ihan oikeasti tarvitse apua. Pientäkään.
sunnuntai 31. tammikuuta 2010
Cow Power
Huoltoasemilla on täälläkin kova kilpailu asiakkaista. Toisin kuin Suomessa liiketoiminnan kannattava osuus perustuu täällä edelleen pitkälti polttoaineeseen, ei muihin oheistuotteisiin kuten makkaraan ja olueen. Asemilla on erilaisia sisäänhuokutusstrategioita. Jollakin asemalla saa perjantaisin tankatessaan banaaneja, toiset taas arpovat tankkaajien kesken palkintoja.
Taannoin oli käynnissä samanaikaisesti kaksi arpajaista. Toisen ketjun asemalla oli mahdollisuus voittaa auto, toinen taas pyrki houkuttelemaan asiakkaita arpomalla lauman lehmiä. Arvata sopii kummalle asemalle oli jonoakin. Hevosvoimat eivät kiinnostaneet.
Jokatapauksessa kotoinen Ferrari -avaimenperän saaminen tuntuu hieman laimealta ajatukselta. Toista se olisi tokka poroja tai parvi kanoja.
Taannoin oli käynnissä samanaikaisesti kaksi arpajaista. Toisen ketjun asemalla oli mahdollisuus voittaa auto, toinen taas pyrki houkuttelemaan asiakkaita arpomalla lauman lehmiä. Arvata sopii kummalle asemalle oli jonoakin. Hevosvoimat eivät kiinnostaneet.
Jokatapauksessa kotoinen Ferrari -avaimenperän saaminen tuntuu hieman laimealta ajatukselta. Toista se olisi tokka poroja tai parvi kanoja.
torstai 21. tammikuuta 2010
Mitä tapahtui Cape Crossissa vuonna 6686?
Vuonna 6686? Aikamatkailua tulevaisuuteen? Ei vaan keskiaikaan ja löytöretkeilyn historiaan.
Cape Cross sijaitsee Namibiassa Atlannin rannikolla. Portugalilainen historian hämärään jäänyt löytöretkeilijä Diego Cao saavutti pienen niemekkeen vuonna 1486. Niemi oli tuolloin todennäköisesti autiotakin autiompi, nykyisin siellä majailee noin 250 000 hylkeen kolonia, jonka historia alkanee vasta 1800-luvun lopulta.
Mutta takaisin vuoteen 6686. Diego Cao rantautui paikalle karavellillaan, pystytti pienelle töyräälle mukanaan tuomansa painavan ristin, padraon, kävi kuumaisemaa muistuttavassa autiomaassa, jonne hän kuoli tuntemattomasta syystä. Siinä elämäntarinaa kerrakseen.
Muistoksi rantautumisesta jäi siis risti, josta paikka on nimensä saanut, ja ristissä on esillä vuodet 6685 ja 1485. Edellinen maailmanluomisesta ja jälkimmäinen Kristuksen syntymästä laskettuna. Matka oli jo tovi tehtynä valmiiksi kaiverretulla ristillä, rantautuminen ja pystytys tapahtuivatkin vuoden viivellä ristin valmistuksesta.
Oheinen kuva on paikalta vuodelta 7210. Alkuperäinen risti laivattiin siirtomaa-aikana Saksaan. Siitä omatoimisesta tempusta vastasi kapteeni Becker, ja hänen jäljiltään sitä ei ole lukuisista yrityksistä huolimatta saatu takaisinperityksi. Siihen voi nykyisin tutustua Berliinissä Saksan Tiedeakatemian tiloissa. Alkuperäisen sijaan paikalle on pystytetty kaksi kilpailevaa kopiota. Kaksin on aina kaunihimpi, saavat seuraa toisistaan tuulenpieksemällä rannalla.
Niemi tunnettaneenkin vuonna 6686 jälkeen Kristuksen syntymän nimellä Cape of Crosses.
Cape Cross sijaitsee Namibiassa Atlannin rannikolla. Portugalilainen historian hämärään jäänyt löytöretkeilijä Diego Cao saavutti pienen niemekkeen vuonna 1486. Niemi oli tuolloin todennäköisesti autiotakin autiompi, nykyisin siellä majailee noin 250 000 hylkeen kolonia, jonka historia alkanee vasta 1800-luvun lopulta.
Mutta takaisin vuoteen 6686. Diego Cao rantautui paikalle karavellillaan, pystytti pienelle töyräälle mukanaan tuomansa painavan ristin, padraon, kävi kuumaisemaa muistuttavassa autiomaassa, jonne hän kuoli tuntemattomasta syystä. Siinä elämäntarinaa kerrakseen.
Muistoksi rantautumisesta jäi siis risti, josta paikka on nimensä saanut, ja ristissä on esillä vuodet 6685 ja 1485. Edellinen maailmanluomisesta ja jälkimmäinen Kristuksen syntymästä laskettuna. Matka oli jo tovi tehtynä valmiiksi kaiverretulla ristillä, rantautuminen ja pystytys tapahtuivatkin vuoden viivellä ristin valmistuksesta.
Oheinen kuva on paikalta vuodelta 7210. Alkuperäinen risti laivattiin siirtomaa-aikana Saksaan. Siitä omatoimisesta tempusta vastasi kapteeni Becker, ja hänen jäljiltään sitä ei ole lukuisista yrityksistä huolimatta saatu takaisinperityksi. Siihen voi nykyisin tutustua Berliinissä Saksan Tiedeakatemian tiloissa. Alkuperäisen sijaan paikalle on pystytetty kaksi kilpailevaa kopiota. Kaksin on aina kaunihimpi, saavat seuraa toisistaan tuulenpieksemällä rannalla.
Niemi tunnettaneenkin vuonna 6686 jälkeen Kristuksen syntymän nimellä Cape of Crosses.
tiistai 19. tammikuuta 2010
Sika säkissä?
Botswanasta naapurimaihin ajaessa maisema pysyy suht samana - ainakin hetken - mutta muutoin eroja löytyy. Yksi on lehmien ja aasien määrä liikenteessä eli niiden puuttuminen keskiviivan tuntumasta Namibiassa ja Etelä-Afrikassa, toinen on villisikojen määrä pientareella. Namibiassa on jälkimmäisille oikein oma liikennemerkkikin: varoituskolmio jonka keskellä myhäilee itse sika! Siis pahkasika.
Yleensä possut pysyvät kontillaan reilusti pientareen puolella makoisia juuria mussuttaen, mutta toisinaan tien ylittää ryhdikäs karvainen pallosalama häntä antennina, mahanalus jalkoja täynnä. Tosin kerran on todistettavasti yhdeltä jäänyt ylitys kirjaimellisesti puolitiehen. Tämä tapahtui Etelä-Afrikan puolella. Saimme poliisin hoitamaan valitettavan prosessin loppuun. Ja tapaamisen jälkeen piti puskuriakin hieman nostaa - kuin olisi kiveen törmännyt.
Se ihmetyttää, ettei villisikoja juuri näe Botswanan puolella tienpientareilla, ei ainakaan siis siinä määrin kuin Namibiassa ja Etelä-Afrikassa. Silti karjaa maleksii tiellä haitaksi saakka.
Tähän 'puutteeseen' tuli osaselitys, kun teimme tutkimushaastatteluja Kasanessa, Pohjois-Botswanassa. Sillä suunnalla pahkasikoja näkee kuljeksimassa, jopa kyläraitilla. Koirat yrittävät niitä hätyytellä, mutta vasta isompi lauma koiria saa aikuisen sian perääntymään pylly seinää vasten - paras puolustuspaikka näytti olevan siltarumpu, johon sika asettui perä edellä ja torahampaat tanassa. Koirat eivät ymmärtäneet lähestyä rummun toisestä päästä...
Kyläläiset kertoivat, että he toisinaan houkuttelevat ruualla sian taloonsa sisään, jossa sille tehdään sama temppu kuin kotipossulle joulun alla. Hommassa tulee olla varovainen: a. pahkasika on villi ja sillä on yllättävää nopeutta ja paha tapa käyttää torahampaitaan, ja b. sian tappaminen on laitonta. Siksi se tehdään ulkoilman sijaan hämärässä, verhojen takana olohuoneessa tai keittiössä... Asunnot ovat täällä ja etenkin syrjäseuduilla keskimäärin hiukka askeettisempia kuin Suomessa, joten suurta vahinkoa ei pääse irtaimistolle tapahtumaan, ei vaikka sika hieman ehtisi sisällä rellestääkin.
Mutta sika siis maistunee batswanoille ilmeisesti paremmin kuin siskoille ja veljille Namibiassa ja Etelä-Afrikassa. Ainakaan kukaan täällä tuntemani ei ole makua moittinut. Miten lie rajan takana.
Yleensä possut pysyvät kontillaan reilusti pientareen puolella makoisia juuria mussuttaen, mutta toisinaan tien ylittää ryhdikäs karvainen pallosalama häntä antennina, mahanalus jalkoja täynnä. Tosin kerran on todistettavasti yhdeltä jäänyt ylitys kirjaimellisesti puolitiehen. Tämä tapahtui Etelä-Afrikan puolella. Saimme poliisin hoitamaan valitettavan prosessin loppuun. Ja tapaamisen jälkeen piti puskuriakin hieman nostaa - kuin olisi kiveen törmännyt.
Se ihmetyttää, ettei villisikoja juuri näe Botswanan puolella tienpientareilla, ei ainakaan siis siinä määrin kuin Namibiassa ja Etelä-Afrikassa. Silti karjaa maleksii tiellä haitaksi saakka.
Tähän 'puutteeseen' tuli osaselitys, kun teimme tutkimushaastatteluja Kasanessa, Pohjois-Botswanassa. Sillä suunnalla pahkasikoja näkee kuljeksimassa, jopa kyläraitilla. Koirat yrittävät niitä hätyytellä, mutta vasta isompi lauma koiria saa aikuisen sian perääntymään pylly seinää vasten - paras puolustuspaikka näytti olevan siltarumpu, johon sika asettui perä edellä ja torahampaat tanassa. Koirat eivät ymmärtäneet lähestyä rummun toisestä päästä...
Kyläläiset kertoivat, että he toisinaan houkuttelevat ruualla sian taloonsa sisään, jossa sille tehdään sama temppu kuin kotipossulle joulun alla. Hommassa tulee olla varovainen: a. pahkasika on villi ja sillä on yllättävää nopeutta ja paha tapa käyttää torahampaitaan, ja b. sian tappaminen on laitonta. Siksi se tehdään ulkoilman sijaan hämärässä, verhojen takana olohuoneessa tai keittiössä... Asunnot ovat täällä ja etenkin syrjäseuduilla keskimäärin hiukka askeettisempia kuin Suomessa, joten suurta vahinkoa ei pääse irtaimistolle tapahtumaan, ei vaikka sika hieman ehtisi sisällä rellestääkin.
Mutta sika siis maistunee batswanoille ilmeisesti paremmin kuin siskoille ja veljille Namibiassa ja Etelä-Afrikassa. Ainakaan kukaan täällä tuntemani ei ole makua moittinut. Miten lie rajan takana.
sunnuntai 17. tammikuuta 2010
Banaanilastissa
Täällä ajetaan lujaa. Siis todella lujaa, tai sitten madellaan hyvin hiljaa. Jälkimmäisessä tapauksessa auton kunto ja vuosimalli selittävät ontuvan kulun, toisinaan kyse on olutta iltapäivän tunteina lipittävästä kuljettajasta; turvallisuus ennen kaikkea ja hitaasti kiiruhtaen ei öölikään läiky.
Botswanassa tapahtuu tilastojen mukaan kuulema eniten tieliikenneonnettomuuksia suhteessa väkilukuun (tai autojen määrää). Autojen kunto on silmämäräisesti suht' ok, ja auto tulee ikään kuin katsastaa aina kun se vaihtaa omistajaa (ei siis vuosittain), mutta ehkä se on se nopeus... Etäisyydet ovat pitkiä, joka sekin kannustaa painamaan poljinta. Rattijuopoista en ole nähnyt tilastoja.
Kalaharissa Kangin kupeessa meidät ohitti ensin kaksi valtion kilvin varustettua 700 - sarjan bemaria. Ministeriön autoja, jotka menivät heittämällä ohi 120 km nopeusrajoitusalueella. Kohta ohi meni puskien latvoja hipoen poliisihelikopteri. Vauhtia oli hieman edellisiä ohittajia enemmän. No ilmatilassa ei kai ole rajoituksia.
Ei aikaakaan kun helikopterin matalalento selvisi. Edessä keskellä ei mitään oli rekka tiellä kyljellään ja ympärillä kymmenittäin ihmisiä. Romua oli ympäriinsä. Ministerien autot olivat jääneet samaan sumppuun. Hetken odoteltuamme koukkasimme nelivedon turvin puskan puolelta härdellin ohitse. Matkaa oli sille päivälle vielä muutama sata kilometriä edessä, ja meistä ei olisi nälissämme lisäapua kolaripaikalla ollut. Vähänpä tiesimme...
Rekan ympärillä oli väkeä riittämiin, ehkä hieman ylikin, ja lisää saapui. Pientareella oli myös rekan murjomaksi tullut henkilöauto. Ei näyttänyt hyvältä.
Seuraavalla huoltoasemalla kerroin kassaneidille onnettomuudesta. Hän tiesi jo asiasta: 'yes, they say there are bananas'.
Ilmankos väkeä oli kuin markkinoilla.
Botswanassa tapahtuu tilastojen mukaan kuulema eniten tieliikenneonnettomuuksia suhteessa väkilukuun (tai autojen määrää). Autojen kunto on silmämäräisesti suht' ok, ja auto tulee ikään kuin katsastaa aina kun se vaihtaa omistajaa (ei siis vuosittain), mutta ehkä se on se nopeus... Etäisyydet ovat pitkiä, joka sekin kannustaa painamaan poljinta. Rattijuopoista en ole nähnyt tilastoja.
Kalaharissa Kangin kupeessa meidät ohitti ensin kaksi valtion kilvin varustettua 700 - sarjan bemaria. Ministeriön autoja, jotka menivät heittämällä ohi 120 km nopeusrajoitusalueella. Kohta ohi meni puskien latvoja hipoen poliisihelikopteri. Vauhtia oli hieman edellisiä ohittajia enemmän. No ilmatilassa ei kai ole rajoituksia.
Ei aikaakaan kun helikopterin matalalento selvisi. Edessä keskellä ei mitään oli rekka tiellä kyljellään ja ympärillä kymmenittäin ihmisiä. Romua oli ympäriinsä. Ministerien autot olivat jääneet samaan sumppuun. Hetken odoteltuamme koukkasimme nelivedon turvin puskan puolelta härdellin ohitse. Matkaa oli sille päivälle vielä muutama sata kilometriä edessä, ja meistä ei olisi nälissämme lisäapua kolaripaikalla ollut. Vähänpä tiesimme...
Rekan ympärillä oli väkeä riittämiin, ehkä hieman ylikin, ja lisää saapui. Pientareella oli myös rekan murjomaksi tullut henkilöauto. Ei näyttänyt hyvältä.
Seuraavalla huoltoasemalla kerroin kassaneidille onnettomuudesta. Hän tiesi jo asiasta: 'yes, they say there are bananas'.
Ilmankos väkeä oli kuin markkinoilla.
Tuttua ääntä yössä
Yövyimme matkalla Namibiaan tutussa paikassa Kangissa, puolivälissä Kalaharia. Emme kuitenkaan siinä paikassa jossa sain torakkapataa viime kerralla. Ei se pata ihan niin hyvää ollut, ravitsevaa varmaan kyllä.
Huone oli hyvä. Ainoa huoneesta riippumaton miinus oli se, että majoituspaikan sähköt olivat katkenneet joku tunti sitten ja respalla ei ollut tietoa milloin paikka liitetään uudelleen valtakunnan verkkoon. Generaattoria ei ollut.
Sähköisen ilmastoinnin tai tuulettimen puuttuessa huone oli siis 'mukavan' lämmin. Ulkona satoi ja salamoi, joten oli pakko olla sisällä ja pitää ikkunoita ja ovea auki. Respa antoi väliaikatietoja, että ehkä yhdeksanmaissa illalla sähköt palaavat. Sitä odotellessa tuli omakohtaisesti tutuksi kenttätöissä esille tullut asia; ilmaston lämmetessä majapaikkojen on pakko investoida ilmastointilaitteisiin ja uima-altaisiin jne. tai eurooppalaiset ja amerikkalaiset asiakkaat kaikkoavat.
Muutoin palvelu pelasi. Kokki kävi oikein huoneessa ottamassa ruokatilauksen. Ja ruoka oli hyvää - pihvi oli valmistettu botswanalaisittain eli pyysit mediumin, medium miinuksen tai plussan sait läpikypsän lihan eteesi. Silti maku oli paikallaan ilman kohtuutonta sitkeyttä.
Kello tuli yhdeksän, kymmenen, hain kynttilöitä korvaamaan hiipuvaa akkulamppua.
Silmien ummistuessa se alkoi. Toisin kuin Gaboronessa nämä Kangin hyttyset pitivät Suomen Kiimingin Metsänreunasta tuttua helikopterimaista ääntä. Laivue toisensa jälkeen etsi sopivaa laskeutumispaikkaa joita piisasi - peittoa ei voinut ajatellakaan pitävänsä päällä.
Yö oli unien puolesta lyhyt, mutta muutoin aika tuntui kovin pitkältä. Seuraavana yönä unet maistuivatkin hyvin Namibiassa. Näin siitä huolimatta, ettei ilmastointia ollut sielläkään, mutta ehkä hyttyset olivat hiljaisempia.
Huone oli hyvä. Ainoa huoneesta riippumaton miinus oli se, että majoituspaikan sähköt olivat katkenneet joku tunti sitten ja respalla ei ollut tietoa milloin paikka liitetään uudelleen valtakunnan verkkoon. Generaattoria ei ollut.
Sähköisen ilmastoinnin tai tuulettimen puuttuessa huone oli siis 'mukavan' lämmin. Ulkona satoi ja salamoi, joten oli pakko olla sisällä ja pitää ikkunoita ja ovea auki. Respa antoi väliaikatietoja, että ehkä yhdeksanmaissa illalla sähköt palaavat. Sitä odotellessa tuli omakohtaisesti tutuksi kenttätöissä esille tullut asia; ilmaston lämmetessä majapaikkojen on pakko investoida ilmastointilaitteisiin ja uima-altaisiin jne. tai eurooppalaiset ja amerikkalaiset asiakkaat kaikkoavat.
Muutoin palvelu pelasi. Kokki kävi oikein huoneessa ottamassa ruokatilauksen. Ja ruoka oli hyvää - pihvi oli valmistettu botswanalaisittain eli pyysit mediumin, medium miinuksen tai plussan sait läpikypsän lihan eteesi. Silti maku oli paikallaan ilman kohtuutonta sitkeyttä.
Kello tuli yhdeksän, kymmenen, hain kynttilöitä korvaamaan hiipuvaa akkulamppua.
Silmien ummistuessa se alkoi. Toisin kuin Gaboronessa nämä Kangin hyttyset pitivät Suomen Kiimingin Metsänreunasta tuttua helikopterimaista ääntä. Laivue toisensa jälkeen etsi sopivaa laskeutumispaikkaa joita piisasi - peittoa ei voinut ajatellakaan pitävänsä päällä.
Yö oli unien puolesta lyhyt, mutta muutoin aika tuntui kovin pitkältä. Seuraavana yönä unet maistuivatkin hyvin Namibiassa. Näin siitä huolimatta, ettei ilmastointia ollut sielläkään, mutta ehkä hyttyset olivat hiljaisempia.
tiistai 29. joulukuuta 2009
'Onnellista' uutta vuotta
Vuosi on vaihtumassa ja täkäläiset odotukset ensi vuodelle ovat suuret - ainakin jalkapallon maailmanmestaruus pitäisi voittaa. Näin siis naapurissa Etelä-Afrikassa. Botswanan seeprathan eivät läpäisseet seulaa, mutta jospa edes naapuri pärjäisi.
Keinot avittaa onnea ovat edellisvuodenvaihteeseen verrattuna samat, mutta toivottavasti erilaiset kentällä ja katsomossa. Katsojat panostavat mutiin, luonnonlääkitykseen, pelaajat toivottavasti harjoitteluun.
Vuoden vaihtuessa onnea tarvitaan toki moneen muuhunkin asiaan kuin jalkapalloon. Onnea metsästäessä enää eivät pelkät korppikotkan silmät riitä, vaan linnun aivot antavat paremmat näkymät tulevaisuuteen. Niitä ei syödä, vaan ne kuivataan ja kääritään osaksi sätkää tai poltetaan erikseen. Hengittämällä aivokaasua tulevaisuus kirkastuu.
Aivojen polttelun tehosta ei ole tietoa, kukaan ei ole tutkinut miten tarkasti lottonumerot, tenttikysymykset tai jalkapallon tulokset näkyvät, mutta se tiedetään, että Etelä-Afrikassa noin 160 korppikotkaa tapetaan ja myydään vuosittain mutiksi. Saman verran lintuja myrkytetään karjatilallisten toimesta.
Vuosittainen luku, noin 300 lintua, ei kuulosta suurelta, mutta tällä menolla korppikotkat poltetaan (ja myrkytetään) eteläisestä Afrikasta sukupuuttoon reilussa 20 vuodessa. Joku muti-lottovoittaja voisikin laittaa osan saamistaan rahoista lintujen suojeluun. Sitä voisi kutsua 'kestäväksi mutinkäytöksi', joku instanssi voisi sitten sertifioida sen.
Kaikki eivät käytä korppikotkan aivojauhetta tai silmänesteitä itse, vaan tarjoilevat niitä muille. Etelä-afrikkalaisen sanomalehden mukaan eräs nuori mies halusi ostaa mutia koirilleen. Nehän ne onnea tarvitsevatkin... Hänen oli tarkoitus hieroa ainetta niiden kuonoon. Näin koirat ennakoisivat murtovarkaat ja murhamiehet tai -naiset jo kilometrien päästä. Kyse oli "perheen turvallisuudesta". Mutta viisi euroa, jonka pikkupullo kyseistä mutia maksaa Johannesburgissa, oli liikaa pyydetty moisesta.
Keinot avittaa onnea ovat edellisvuodenvaihteeseen verrattuna samat, mutta toivottavasti erilaiset kentällä ja katsomossa. Katsojat panostavat mutiin, luonnonlääkitykseen, pelaajat toivottavasti harjoitteluun.
Vuoden vaihtuessa onnea tarvitaan toki moneen muuhunkin asiaan kuin jalkapalloon. Onnea metsästäessä enää eivät pelkät korppikotkan silmät riitä, vaan linnun aivot antavat paremmat näkymät tulevaisuuteen. Niitä ei syödä, vaan ne kuivataan ja kääritään osaksi sätkää tai poltetaan erikseen. Hengittämällä aivokaasua tulevaisuus kirkastuu.
Aivojen polttelun tehosta ei ole tietoa, kukaan ei ole tutkinut miten tarkasti lottonumerot, tenttikysymykset tai jalkapallon tulokset näkyvät, mutta se tiedetään, että Etelä-Afrikassa noin 160 korppikotkaa tapetaan ja myydään vuosittain mutiksi. Saman verran lintuja myrkytetään karjatilallisten toimesta.
Vuosittainen luku, noin 300 lintua, ei kuulosta suurelta, mutta tällä menolla korppikotkat poltetaan (ja myrkytetään) eteläisestä Afrikasta sukupuuttoon reilussa 20 vuodessa. Joku muti-lottovoittaja voisikin laittaa osan saamistaan rahoista lintujen suojeluun. Sitä voisi kutsua 'kestäväksi mutinkäytöksi', joku instanssi voisi sitten sertifioida sen.
Kaikki eivät käytä korppikotkan aivojauhetta tai silmänesteitä itse, vaan tarjoilevat niitä muille. Etelä-afrikkalaisen sanomalehden mukaan eräs nuori mies halusi ostaa mutia koirilleen. Nehän ne onnea tarvitsevatkin... Hänen oli tarkoitus hieroa ainetta niiden kuonoon. Näin koirat ennakoisivat murtovarkaat ja murhamiehet tai -naiset jo kilometrien päästä. Kyse oli "perheen turvallisuudesta". Mutta viisi euroa, jonka pikkupullo kyseistä mutia maksaa Johannesburgissa, oli liikaa pyydetty moisesta.
maanantai 28. joulukuuta 2009
Voihan F - 'miten voin palvella?'
Matkalaukkuni saapui viisi päivää laskeutumiseni jälkeen Gaboroneen. En odottanut sitä paljon aikaisemmin, sillä Frankfurtissa oli lähtöpäivänäni aamulla vielä noin 7000 laukkua uudelleenreitityksessä tai muuten vaan 'hukassa'.
Toisin kuin Suomessa ja monessa muussa maassa Botswanassa laukkua ei toimiteta matkustajan ilmoittamaan osoitteeseen, vaan se on itse noudettava kentältä. Sitä edeltää toistuva tiedustelu puhelimitse josko 'sitä ja sitä' laukkua on näkynyt? Soittoon vastataan suht' harvoin, joten jos vain mahdollista on parasta käydä kentällä kysymässä asiaa.
Minun kohdallani soittelu ja kentällä käynti tuotti saman vastauksen. Laukustani ei ollut mitään merkintää systeemissä, toisin sanoen laukun olinpaikkaa ei tiedetty. En ollut varma oliko vika täkäläisessä etsintätekniikassa, joten soitin Finnairin Frankfurtin tiskillä saamaani palvelunumeroon. Hehän sen laukun olivat alunperin kadottaneet.
Palvelunumeron piti palvella joka päivä 9-12. Olin varmistanut puhelimitse asian jo Frankfurtissa. Mutta tieto ei enää muutamaa päivää myöhemmin pitänytkään paikkaansa. Kyseisessä numerossa vastasi automaattinen ääni, joka kertoi palvelun olevan avoinna ma-pe klo 9-12, muina aikoina kiireellisissä asioissa tulisi ottaa yhteys toiseen numeroon, jonka mekaaninen miesääni auliin automaattisesti antoi.
Soitin toiseen palvelunumeroon, jossa minuutti maksoi oli noin kaksi kertaa täkäläisen lounaan hinnan. Esitin asiani ja sain kuulla että minun pitäisi soittaa siihen toiseen numeroon. Kerroin jo soittaneeni ja saaneeni automaattisen ohjeen soittaa tähän nimenomaisen numeroon - siis juuri 'sinulle'. Samalla toin ilmi, että minulle oli annettu tieto, jonka mukaan se toinen numero toimisi joka päivä ma-su. Finnairin palveluhenkilö oikaisi minulle jo tietämäni asian; asia ei ole näin vaan palvelua on saatavissa ma-pe kello 9-12. Erehdyin sanomaan, että nythän perjantai... vaan olin missannut toisenkin ikäänkuin pienellä präntäytyn tekstin: palvelunumero ei tietysti toimi pyhinä. Ja nyt oli pyhä.
Mutta tämä toinen suurimaksuinen 'jumalaton' palvelunumero toimi sekä arkena että pyhänä. Sain palvelua eli kuulla ettei matkalaukkuni olinpaikan selvittäminen tai mahdolliset lisäkuluni kuuluneet heille. Siitä oli turha inttää, enkä inttänytkään, en myöskään saanut vastausta kysymykseen onko Finnairilla ylipäätään vastuuta asiassa vai ei; siihenkin asiaan vastattaisiin siinä toisessa numerossa, joka toimisi seuraavan kerran kolmen päivän päästä klo 9-12 välisenä aikana.
En tiedä mikä minuun meni, mutta kysyin mitä palvelua tästä numerosta - johon minut oli Finnairin toimesta ohjattu soittamaan - sitten saisi? "Voisitte varata matkoja". Ei kiitos.
PS: Tieto laukkuni olinpaikasta tai saapumisesta ei tullut Finnairilta tai lentokentältä vaan portugalilaisen pikaruokalan ovelta. Tutunoloinen nainen tervehti ystävällisesti ja kertoi laukkuni tulevan iltakoneella. Ja siellähän se oli hihnalla pyörimässä.
Toisin kuin Suomessa ja monessa muussa maassa Botswanassa laukkua ei toimiteta matkustajan ilmoittamaan osoitteeseen, vaan se on itse noudettava kentältä. Sitä edeltää toistuva tiedustelu puhelimitse josko 'sitä ja sitä' laukkua on näkynyt? Soittoon vastataan suht' harvoin, joten jos vain mahdollista on parasta käydä kentällä kysymässä asiaa.
Minun kohdallani soittelu ja kentällä käynti tuotti saman vastauksen. Laukustani ei ollut mitään merkintää systeemissä, toisin sanoen laukun olinpaikkaa ei tiedetty. En ollut varma oliko vika täkäläisessä etsintätekniikassa, joten soitin Finnairin Frankfurtin tiskillä saamaani palvelunumeroon. Hehän sen laukun olivat alunperin kadottaneet.
Palvelunumeron piti palvella joka päivä 9-12. Olin varmistanut puhelimitse asian jo Frankfurtissa. Mutta tieto ei enää muutamaa päivää myöhemmin pitänytkään paikkaansa. Kyseisessä numerossa vastasi automaattinen ääni, joka kertoi palvelun olevan avoinna ma-pe klo 9-12, muina aikoina kiireellisissä asioissa tulisi ottaa yhteys toiseen numeroon, jonka mekaaninen miesääni auliin automaattisesti antoi.
Soitin toiseen palvelunumeroon, jossa minuutti maksoi oli noin kaksi kertaa täkäläisen lounaan hinnan. Esitin asiani ja sain kuulla että minun pitäisi soittaa siihen toiseen numeroon. Kerroin jo soittaneeni ja saaneeni automaattisen ohjeen soittaa tähän nimenomaisen numeroon - siis juuri 'sinulle'. Samalla toin ilmi, että minulle oli annettu tieto, jonka mukaan se toinen numero toimisi joka päivä ma-su. Finnairin palveluhenkilö oikaisi minulle jo tietämäni asian; asia ei ole näin vaan palvelua on saatavissa ma-pe kello 9-12. Erehdyin sanomaan, että nythän perjantai... vaan olin missannut toisenkin ikäänkuin pienellä präntäytyn tekstin: palvelunumero ei tietysti toimi pyhinä. Ja nyt oli pyhä.
Mutta tämä toinen suurimaksuinen 'jumalaton' palvelunumero toimi sekä arkena että pyhänä. Sain palvelua eli kuulla ettei matkalaukkuni olinpaikan selvittäminen tai mahdolliset lisäkuluni kuuluneet heille. Siitä oli turha inttää, enkä inttänytkään, en myöskään saanut vastausta kysymykseen onko Finnairilla ylipäätään vastuuta asiassa vai ei; siihenkin asiaan vastattaisiin siinä toisessa numerossa, joka toimisi seuraavan kerran kolmen päivän päästä klo 9-12 välisenä aikana.
En tiedä mikä minuun meni, mutta kysyin mitä palvelua tästä numerosta - johon minut oli Finnairin toimesta ohjattu soittamaan - sitten saisi? "Voisitte varata matkoja". Ei kiitos.
PS: Tieto laukkuni olinpaikasta tai saapumisesta ei tullut Finnairilta tai lentokentältä vaan portugalilaisen pikaruokalan ovelta. Tutunoloinen nainen tervehti ystävällisesti ja kertoi laukkuni tulevan iltakoneella. Ja siellähän se oli hihnalla pyörimässä.
perjantai 25. joulukuuta 2009
Voihan F
Miesmuistin pituus on kuulema viisi vuotta. Maksimissaan. Minun kohdallani muisti petti jo viiden kuukauden päästä. Sen verran oli mennyt aikaa Huippuvuorten reissusta kun taas varasin matkan sinivalkoisin siivin tehtäväksi.
Paluulentoni kaksi ensimmäistä pätkää Suomesta Botswanaan olivat Finnairin vastuulla. Ensimmäinen pätkä meni hyvin, olimme vain reilut 30 minuutti myöhässä, mutta minulla oli hyvin vaihtoaikaa Helsingissä. Niin oli laskennallisesti myös Frankfurtissa, mutta koneen lastaus Helsingissä takkusi. Keli ei ollut huono, lento ei ollut lähtökohtaisesti myöhässä, mutta niin vain istuimme koneessa ja ihmettelimme ikkunoista koneen lastausta.
Lopulta pääsimme matkaan ja saavuimme reilusti myöhässä Frankfurtiin. Juoksin toiseen terminaaliin Johannesburgin koneen lähtöportille, mutta se oli suljettu noin 12 minuuttia sitten. Ei auttanut puhua ’afrikanajasta’ hikipinnassa, Saksassa on kuulemma saksanaikaa, ja se on täsmällistä aikaa. Ja minä olin myöhässä. He kehottivat etsimään saapumisterminaalistani Finnairin tiskiä matkani uudelleen reitittämiseksi.
Työhönsä jouluaaton aattona kyllästynyt nuori nainen otti luulot pois heti alkuun: tänään eikä huomenna ole koneissa yhtään vapaata paikkaa Jo’burgiin. Pidin sitä kestämättömänä ajatuksena. Lopulta useiden tympeiden katseiden ja etsinnän kautta tuli kaksi vaihtoehtoa. Joko matkustaisin Frankfurtista Jo’burgiin Zurichin tai Lontoon kautta. Molemmat vaihtoehdot sisälsivät yöpymisen Frankfurtissa. Valitsin Lontoon kun sen aikataulu sisälsi runsaasti odotusta eli lentoyhtiölle aikaa myöhästyä. Tosin yhtiö muuttui Lufthansaksi ja opin jo että saksanaika on tarkkaa aikaa.
Koska joutuisin yöpymään niin päätin ottaa laukkuni ulos systeemistä. Minulla oli vain yksi vaatekerta ja paita oli jo kastunut juostessani turhaan Jo’burgin koneelle. Finnairin tympeän nuoren naisen ilme hieman kirkastui kun hän huomasi, että hänen yhtiönsä ei ollut ainoastaan lastannut konetta yli ajan ja saapunut todella myöhässä perille vaan myös hukannut laukkuni siinä ohessa!
Frankfurt ei ollut matkani pää, joten en voinut virkailijan mukaan edes tehdä ilmoitusta asiasta. Enää raivoni ei ollut täysin tukahdutettua…, mutta sääli takanani odottavia kahta varttuneempaan matkailijaa kohtaa tasasi mieltä. Heidän piti päästä jouluksi Windhoekiin, Namibiaan, mutta heidätkin Finnair oli junaillut jäämään Frankfurtiin. He eivät osanneet kieliä ja pyysin Finnairin tympeää virkailijaa etsimään heille lennot samalla periaatteella kuin minulle eli mahdollisimman pian määränpäähän.
Lupasin tulla takaisin auttamaan kääntämisessä ja avittaa heidät hotellikuljetukseen, mutta ennen sitä lähdin etsimään Finnairin (ja Malevin) lennoista vastaavaa virkailijaa laukkuosastolta. Hän oli tietysti ’jossain’. Sen sijaan muiden yhtiöiden henkilökunta päivysti tiskeillään. Takaisin Finnairin selvitystiskille.
Sillä välin vanha pariskunta oli saanut uudelleen reititetyt lippunsa ja majoituslitteransa Frankfurtiin. He eivät näyttäneet tyytyväisiltä mutta kukapa sillä tiskillä näytti. Vaan heillä jos kellä oli aihetta olla allapäin. Finnairin nuori ässä oli laittanut heidät seuraavalle Air Namibian lennolle, joka lähtisi kahden vuorokauden kuluttua Frankfurtista! Ei puhettakaan reitittää heitä uudelleen Lontoon, Münchenin tms. kautta Jo’burgiin tai Kapkaupunkiin, joista on useita lentoja päivässä Windhoekiin. Toivottavasti häntä edes hävetti hieman. Ainakaan katsekontaktia hän ei enää ottanut.
Majoituin lentokenttähotelliin Malevin nimellä. Se nimi luki esitäytetyssä hotellikortissani ja en todellakaan halunnut identifioitua siihen toiseen mahdolliseen ’nimeen’. Mr. Maleville oli ruoka valmiina, ja huone ja peti olivat aivan hyviä. Silti minun oli ikävä South African Airwaysin kapeaa penkkiä, joka oli noin 11 000 metrin korkeudessa jossain Pohjois-Afrikan yllä.
Saksanaika piti paikkansa. Seuraavana päivänä kone lähti ajoissa ja saapui ajallaan Lontooseen. Se temppu yllätti paikalliset kenttävirkailijat, joita ei ollutkaan valmiina paikalla. Siten kesti hieman saada rampit paikalleen ja päästä koneesta ulos. Mutta minulla oli edelleen yli viisi tuntia aikaa Jo’burgin koneen lähtöön. Kaikki siis hallinnassa – tai niin luulin.
Virgin Atlanticin tiskillä selvisi Finnairin kyllästyneen virkailijan viimeinen kiusaus. Hän oli laittanut minut lennolle mutta jonotuslistalle! Virginin rouva kysyi eikö minulle oltu kerrottu asiaa kun sain uudelleenreititykseni Finnairilta. Ei oltu. Kysyin menikö tämä lentoyhtiöiden eettisten periaatteiden mukaan. Olimme Virginin edustajan mukaan samaa mieltä ettei mennyt, Finnair ei ollut paikalla kertomassa kantaansa. Luulen tietäväni sen.
Sain Virginiltä ohjeen mennä lähtöportille heti kun se kentällä näyttöruuduille tulee. Niin varmistaisin että olisin jonotuslistalla ensimmäisten joukossa. Finnairin ansiosta sain matkani toisen hien pintaan; kun portti 19 ilmestyi näytölle päätin olla ensimmäisenä paikalla.
Pääsin jonotuslistalaisten joukosta ensimmäisenä lennolle. Matka meni hyvin, palvelu pelasi, ja Virgin Atlantic oli muutoinkin omistajansa Bransonin oloinen yhtiö. Jo'burgissa oltiin etuajassa ja siten varmistui että ehdin Botswanan kotiin jouluaatoksi.
Samaan aikaan toisaalla Windhoekiin matkaava pariskunta vietti jouluaattoaan lentokenttähotellissa Frankfurtissa. Voihan F!
Paluulentoni kaksi ensimmäistä pätkää Suomesta Botswanaan olivat Finnairin vastuulla. Ensimmäinen pätkä meni hyvin, olimme vain reilut 30 minuutti myöhässä, mutta minulla oli hyvin vaihtoaikaa Helsingissä. Niin oli laskennallisesti myös Frankfurtissa, mutta koneen lastaus Helsingissä takkusi. Keli ei ollut huono, lento ei ollut lähtökohtaisesti myöhässä, mutta niin vain istuimme koneessa ja ihmettelimme ikkunoista koneen lastausta.
Lopulta pääsimme matkaan ja saavuimme reilusti myöhässä Frankfurtiin. Juoksin toiseen terminaaliin Johannesburgin koneen lähtöportille, mutta se oli suljettu noin 12 minuuttia sitten. Ei auttanut puhua ’afrikanajasta’ hikipinnassa, Saksassa on kuulemma saksanaikaa, ja se on täsmällistä aikaa. Ja minä olin myöhässä. He kehottivat etsimään saapumisterminaalistani Finnairin tiskiä matkani uudelleen reitittämiseksi.
Työhönsä jouluaaton aattona kyllästynyt nuori nainen otti luulot pois heti alkuun: tänään eikä huomenna ole koneissa yhtään vapaata paikkaa Jo’burgiin. Pidin sitä kestämättömänä ajatuksena. Lopulta useiden tympeiden katseiden ja etsinnän kautta tuli kaksi vaihtoehtoa. Joko matkustaisin Frankfurtista Jo’burgiin Zurichin tai Lontoon kautta. Molemmat vaihtoehdot sisälsivät yöpymisen Frankfurtissa. Valitsin Lontoon kun sen aikataulu sisälsi runsaasti odotusta eli lentoyhtiölle aikaa myöhästyä. Tosin yhtiö muuttui Lufthansaksi ja opin jo että saksanaika on tarkkaa aikaa.
Koska joutuisin yöpymään niin päätin ottaa laukkuni ulos systeemistä. Minulla oli vain yksi vaatekerta ja paita oli jo kastunut juostessani turhaan Jo’burgin koneelle. Finnairin tympeän nuoren naisen ilme hieman kirkastui kun hän huomasi, että hänen yhtiönsä ei ollut ainoastaan lastannut konetta yli ajan ja saapunut todella myöhässä perille vaan myös hukannut laukkuni siinä ohessa!
Frankfurt ei ollut matkani pää, joten en voinut virkailijan mukaan edes tehdä ilmoitusta asiasta. Enää raivoni ei ollut täysin tukahdutettua…, mutta sääli takanani odottavia kahta varttuneempaan matkailijaa kohtaa tasasi mieltä. Heidän piti päästä jouluksi Windhoekiin, Namibiaan, mutta heidätkin Finnair oli junaillut jäämään Frankfurtiin. He eivät osanneet kieliä ja pyysin Finnairin tympeää virkailijaa etsimään heille lennot samalla periaatteella kuin minulle eli mahdollisimman pian määränpäähän.
Lupasin tulla takaisin auttamaan kääntämisessä ja avittaa heidät hotellikuljetukseen, mutta ennen sitä lähdin etsimään Finnairin (ja Malevin) lennoista vastaavaa virkailijaa laukkuosastolta. Hän oli tietysti ’jossain’. Sen sijaan muiden yhtiöiden henkilökunta päivysti tiskeillään. Takaisin Finnairin selvitystiskille.
Sillä välin vanha pariskunta oli saanut uudelleen reititetyt lippunsa ja majoituslitteransa Frankfurtiin. He eivät näyttäneet tyytyväisiltä mutta kukapa sillä tiskillä näytti. Vaan heillä jos kellä oli aihetta olla allapäin. Finnairin nuori ässä oli laittanut heidät seuraavalle Air Namibian lennolle, joka lähtisi kahden vuorokauden kuluttua Frankfurtista! Ei puhettakaan reitittää heitä uudelleen Lontoon, Münchenin tms. kautta Jo’burgiin tai Kapkaupunkiin, joista on useita lentoja päivässä Windhoekiin. Toivottavasti häntä edes hävetti hieman. Ainakaan katsekontaktia hän ei enää ottanut.
Majoituin lentokenttähotelliin Malevin nimellä. Se nimi luki esitäytetyssä hotellikortissani ja en todellakaan halunnut identifioitua siihen toiseen mahdolliseen ’nimeen’. Mr. Maleville oli ruoka valmiina, ja huone ja peti olivat aivan hyviä. Silti minun oli ikävä South African Airwaysin kapeaa penkkiä, joka oli noin 11 000 metrin korkeudessa jossain Pohjois-Afrikan yllä.
Saksanaika piti paikkansa. Seuraavana päivänä kone lähti ajoissa ja saapui ajallaan Lontooseen. Se temppu yllätti paikalliset kenttävirkailijat, joita ei ollutkaan valmiina paikalla. Siten kesti hieman saada rampit paikalleen ja päästä koneesta ulos. Mutta minulla oli edelleen yli viisi tuntia aikaa Jo’burgin koneen lähtöön. Kaikki siis hallinnassa – tai niin luulin.
Virgin Atlanticin tiskillä selvisi Finnairin kyllästyneen virkailijan viimeinen kiusaus. Hän oli laittanut minut lennolle mutta jonotuslistalle! Virginin rouva kysyi eikö minulle oltu kerrottu asiaa kun sain uudelleenreititykseni Finnairilta. Ei oltu. Kysyin menikö tämä lentoyhtiöiden eettisten periaatteiden mukaan. Olimme Virginin edustajan mukaan samaa mieltä ettei mennyt, Finnair ei ollut paikalla kertomassa kantaansa. Luulen tietäväni sen.
Sain Virginiltä ohjeen mennä lähtöportille heti kun se kentällä näyttöruuduille tulee. Niin varmistaisin että olisin jonotuslistalla ensimmäisten joukossa. Finnairin ansiosta sain matkani toisen hien pintaan; kun portti 19 ilmestyi näytölle päätin olla ensimmäisenä paikalla.
Pääsin jonotuslistalaisten joukosta ensimmäisenä lennolle. Matka meni hyvin, palvelu pelasi, ja Virgin Atlantic oli muutoinkin omistajansa Bransonin oloinen yhtiö. Jo'burgissa oltiin etuajassa ja siten varmistui että ehdin Botswanan kotiin jouluaatoksi.
Samaan aikaan toisaalla Windhoekiin matkaava pariskunta vietti jouluaattoaan lentokenttähotellissa Frankfurtissa. Voihan F!
torstai 26. marraskuuta 2009
Ajetaan 'hiljaa'
Mielikuva afrikkalaisista on usein värittynyt laulavilla ja tanssivilla kyläläisillä, iloisilla kasvoilla ja perinteisellä musiikilla. Toki vaihtoehtoisesti kuvaa täydentävät laihat, likaiset ja kärpästen nuolemat ruokaa jonottavat hahmot pölyisillä pakolaisleireillä. Molemmat ovat varmaankin yhtä 'totta tai tarua', ja molempien perusteella joku voi kevyesti kirjoittaa kirjan otsikolla 'Tämä on Afrikka'. Parempi otsikko voisi kuitenkin olla 'Minun Afrikkani'.
Jotkut asiat puolestaan näyttäytyvät täällä 'minun Afrikassani' suhteellisen samanlaisina kuin kotimaassa. Hyvä esimerkki on bussi- eli kombikäyttäytyminen. Mielikuva iloisista luonnonlapsista laulamassa ja loputtomasti rupattelemassa ei voisi vähempää osua kohdalleen kombissa. Meno on riemukasta kuin Koskilinjojen numerossa 8 matkalla Mäntylästä Kiiminkiin: kukaan ei puhu, ihmiset katsovat harmain kasvoin eteensä tai ulos ikkunasta hartiat lytyssä kuin pahimman kaamoksen aikaan Suomessa.
Jos joku tai jotkut häiriköivät kovaäänisesti niin ne ovat ne takapenkin teinit tai St. Louis'n tai viisi liikaa nauttinut pipopäinen herra - pipo kirjamellisesti vinossa. Ja kuskikaan ei edes murahda asiakkaan maksaessa tai astuessa sisään tahi ulos.
Mutta on erojakin toki. Etenkin perjantai-iltapäivällä kombissa musiikin tasolle ei löydy vastinetta suomalaisesta joukkoliikenteestä. Silloin matkustajatkin ovat hieman rentoutuneempia, mutta liekö syy musiikissa vai perjantaissa...?
Jotkut asiat puolestaan näyttäytyvät täällä 'minun Afrikassani' suhteellisen samanlaisina kuin kotimaassa. Hyvä esimerkki on bussi- eli kombikäyttäytyminen. Mielikuva iloisista luonnonlapsista laulamassa ja loputtomasti rupattelemassa ei voisi vähempää osua kohdalleen kombissa. Meno on riemukasta kuin Koskilinjojen numerossa 8 matkalla Mäntylästä Kiiminkiin: kukaan ei puhu, ihmiset katsovat harmain kasvoin eteensä tai ulos ikkunasta hartiat lytyssä kuin pahimman kaamoksen aikaan Suomessa.
Jos joku tai jotkut häiriköivät kovaäänisesti niin ne ovat ne takapenkin teinit tai St. Louis'n tai viisi liikaa nauttinut pipopäinen herra - pipo kirjamellisesti vinossa. Ja kuskikaan ei edes murahda asiakkaan maksaessa tai astuessa sisään tahi ulos.
Mutta on erojakin toki. Etenkin perjantai-iltapäivällä kombissa musiikin tasolle ei löydy vastinetta suomalaisesta joukkoliikenteestä. Silloin matkustajatkin ovat hieman rentoutuneempia, mutta liekö syy musiikissa vai perjantaissa...?
lauantai 21. marraskuuta 2009
Bon Appetit a la Kang
Kävimme kollegojen kanssa kenttätöissä ’pohjoisessa’. Pohjoisuus on tunnetusti suhteellinen käsite. Silti Suomesta käsin voi olla vaikea hahmottaa että etelän maillakin on oma pohjoisensa, joka sijaitsee Botswanan tapauksessa reilusti päiväntasaajan ’tuolla puolen’.
Ensimmäinen yö oli varattu Kalaharin läpi kulkevan Trans-Kalahari Highwayn varrelta, joka päättyy lännessä Walvis Bayn satamakaupunkiin Namibiassa. Paikan nimi on Kang. Muistan joku vuosi sitten syöneeni huoltoaseman baarissa ranskalaiset. Ne pistivät vastaan – rasvaa oli käytetty siinä määrin etteivät ne pysyneet haarukassa vaan luikersivat velttoina pois. Nyt söimme illallisen toisessa paikassa jossa sisäfile oli tehty paikallisesti eli läpikypsäksi. Silti se oli mureaa, ja mediumissa on vaaransa pikkupaikkakuntien ravintoloissa.
Seuraavana päivänä teimme haastatteluja Kangissa lounasaikaan saakka. Ennen matkan jatkumista päädyimme huoltoasemalle syömään. Muistin baarin ’riippuvat ranskalaiset’ ja mietin vaihtoehtoja. Kollega tilasi lihapataa, jonka sai kuulemma nopeasti ilman kohtuutonta odottelua. Otin samaa. Tarjoilijan lupaus piti, sillä saimme ruuan eteen melkein saman tien. Usein ruokaa saa täällä odotella aikalailla.
Toinen kollegani tuli myöhässä syömään ja tilasi samaa pataa. Saimme omamme jo syödyksi kun hän vasta aloitteli. Juttelimme niitä näitä tovin, mutta ruoka ei vaan tuntunut siirtyvän kollegan lautaselta eteenpäin. Olin aiemmilla matkoilla huomannut hänen olevan hieman tarkka ruuastaan – ehkä se ei vaan ollut maullaan. Lopulta kuitenkin kysyimme eikö ruoka maita? Ei kuulemma maittanut. Harmittavasti asia ei jäänyt siihen, vaan toinen jo lounaansa syönyt kollegani patisteli häntä haarukoimaan ruokaa pois, sillä seuraavan ruokapaikkaan oli reilusti matkaa eikä meillä myöskään ollut aikaa kahteen lounastaukoon.
Syynä ruokahaluttomuuteen oli lautasella oleva torakka. Se ei valitettavasti ollut enää tuore, vaan padassa hauduttu… Me jo syöneet katsoimme toisiamme hitaasti ja torakan löytänyt pyyteli anteeksi että kertoi, mutta ’mitäs tivasitte’. Kun ei maistu niin ei maistu; sen pitäisi riittää syyksi.
Tarjoilija vei syömättömän lautasen hiljaisuuden vallitessa pois. Muistelin sitten, että siinä amerikkalaisessa Pelkokerroin ohjelmassahan syödään ihan mitä vaan ja pääosin tuoreina. Tämä ’tehtävä’ oli sentään haudutettu lihapadassa. Eikä maussa ollut valittamista. Torakoissa on kuulemma myös paljon proteiinia. Silti niitä riippuvia ranskalaisia tuli hieman ikävä.
Päivälliseksi Ghanzissa tilasin taas pihviä. Pyysin paistamaan sen suht kypsäksi.
torstai 12. marraskuuta 2009
Doctor Dungu I presume?
Taas on yliopistolla tenttiaika ovella, ja opiskelijoilla kaikki keinot käytössä. Pääosalle riittää tärppien kyseleminen ja tärkeiden asioiden listaaminen. Ja jos valtaosa ei halunnut lukukauden alussa kursseilla olevan esitenttejä eli testejä niin nyt niitä pyydetään, jottei vaikeita kysymyksiä tulisi pahasti nurkan takaa itse tentissä.
Se missä botswanalainen opiskelija eroaa esimerkiksi suomalaisesta on usko ulkopuoliseen johdatukseen. Monissa raporteissa kiitetään Jumalaa siitä, että työ tuli tehdyksi. Ja jos korkein ei auta, niin maalliset voimatkin kelpaavat. Viimeisellä luentoviikolla kurssisaleista löytyy itseapuohjeita lähes asiaan kuin asiaan; innovatiivisuudessa , aloitteellisuudessa ja erityisesti mielikuvituksellisuudessa siis löytyy!
Esimerkiksi tohtori Dungu on esitteensä mukaan saapunut juuri Sesse Saarien vuoristosta. Vaivaisella viidellä eurolla tämä perinteinen herbalistitohtori antaa konsultaatioita muun muassa:
-naimattomuuden poistamiseen
-kehon kipuihin
-kohdun kipuihin
-painonhallintaan
-peniksen kokoon
-lisäkertoihin seksissä
-kuukautiskierron voimakkuuteen
-onneen
-urakehitykseen
-turvallisuuteen
-diabetekseen
-liikemenestykseen
-verenpaineeseen
-tuo takaisin menetetyn rakastajan
-oikeustapauksiin
-lapsettomuuteen
-seksuaalisairauksiin
-HIV/AIDSiin
-lottoon ja uhkapeleihin
Niin, tohtori Dungun numero on 752 44513, eteen vain Botswanan suunta, ja avio/avomies tai poikaystävä pysyy jatkossa aisoissa. Samalla voi pyytää lottorivin ja ehkä jokerin numerot sekä palauttamaan sen uusitun jokeripellen takaisin mainostoimistoon.
torstai 29. lokakuuta 2009
Ne pienet erot: WC
Tänne kantautuu tietoja, joiden mukaan Pohjois-Suomessa kaatuu väkeä sikainfluenssaan kuin espanjalaiseen aikoinaan. No ehkä pientä liioittelun makua, mutta täältä katsoen Pohjois-Suomen pitäisi olla viimeisiä paikkoja jonne possukuume pesii.
Samojen tietolähteiden mukaan epidemiaan on kuulema varauduttu Suomessa hyvin. Rokotetta on tarjolla ja yliopistojen vessoihin on ilmestynyt käsidesejä. Sikäläisen kollegan mukaan nyt olisikin tuhannen taalan paikka työmaajuopoille; ei sentään käsidesien nuolemisessa, mutta otti työpöytälaatikon pullosta huikan tai kaksi niin haju on sama kuin olisi juuri kätensä putsannut vessassa. Siisti mies on siisti - pienessä sievässäkin.
Täällä vessoissa ei ole käsidesejä, hyvä jos saippuaa, ja yliopistolla ei ihan kaikista hanoista aina tule vettäkään. Mutta kortsuja yleensä löytyy - jollei laari ole juuri sattunut tyhjentymään.
Epidemiansa kullakin.
Samojen tietolähteiden mukaan epidemiaan on kuulema varauduttu Suomessa hyvin. Rokotetta on tarjolla ja yliopistojen vessoihin on ilmestynyt käsidesejä. Sikäläisen kollegan mukaan nyt olisikin tuhannen taalan paikka työmaajuopoille; ei sentään käsidesien nuolemisessa, mutta otti työpöytälaatikon pullosta huikan tai kaksi niin haju on sama kuin olisi juuri kätensä putsannut vessassa. Siisti mies on siisti - pienessä sievässäkin.
Täällä vessoissa ei ole käsidesejä, hyvä jos saippuaa, ja yliopistolla ei ihan kaikista hanoista aina tule vettäkään. Mutta kortsuja yleensä löytyy - jollei laari ole juuri sattunut tyhjentymään.
Epidemiansa kullakin.
tiistai 20. lokakuuta 2009
Ne pienet erot: kahvihuone
En ole oikein päässyt sinuksi yliopistolaitosten kahvihuoneiden kanssa. Kahvia tulee kyllä kuppi tai ehkä kaksi juotua päivän mittaan mutta useimmiten 'yleisessä' kahvilassa. On ihan mukava päästä hetkeksi ulos yhdeltä ja samalta käytävältä - muutoin saattaa laitostuminen uhata. Eli reinot jalasta pois ja kahville!
Sen verran laitoskahvihuoneita on kuitenkin tullut nähtyä, että osaa verrata niitä toisiinsa. Kävin alkusyksyllä kotimaassa pari kertaa laitoksen kahvihuoneessa. Ensimmäisellä kerralla sisään astuessani pöydän ääressä puhe lakkasi ja silmät kääntyivät ikäänkuin ihmetyksestä. Eksoottinen vieraskin nielaisi loppuosan aloittamastaan tervehdyksestä, otti kahvinsa ja poistui. Maassa maan tavalla.
Tänään kävin täkäläisessä kahvitilassa - tai teehuoneeksi sitä kai pitäisi kutsua. Puhe ei sisäänastuessani lakannut vaan yltyi utelemaan kuulumisia, kokemuksia, tuliaisia, perheen vointia jne jne. Näin siitä huolimatta, että täällä sentään voisin edes kuvitella näyttäväni eksoottiselta, hiljentäväni väen. Mutta ei.
Sama asia tuli vastaan aamun laitospalaverissa. Olin ensimmäisenä paikalla, seuraavaksi sisäänastellut aiemmin minulle tuntematon kollega käveli suoraan luo ja istui viereiseen penkkiin vaikka kaikki kokouspöydän muut tuolit olivat vapaana!
Mutta takaisin kahville; toinen puoli tarinassa on se, että reilun tunnin päästä ohittaessani täkäläisen kahvitilan osa porukasta oli edelleen pöydän ääressä. Ja eivät kaikki 'afrikkalaiset' saati botswanat ole sen sosiaalisempia kuin suomalaiset tai vaikkapa rovaniemeläiset tai kiiminkiläiset, mutta ns. small talk osataan meitä paljon paremmin. Ja hyvä niin - on paljon mukavampi tulla töihin hymyillen takaisin ihmisille.
Sen verran laitoskahvihuoneita on kuitenkin tullut nähtyä, että osaa verrata niitä toisiinsa. Kävin alkusyksyllä kotimaassa pari kertaa laitoksen kahvihuoneessa. Ensimmäisellä kerralla sisään astuessani pöydän ääressä puhe lakkasi ja silmät kääntyivät ikäänkuin ihmetyksestä. Eksoottinen vieraskin nielaisi loppuosan aloittamastaan tervehdyksestä, otti kahvinsa ja poistui. Maassa maan tavalla.
Tänään kävin täkäläisessä kahvitilassa - tai teehuoneeksi sitä kai pitäisi kutsua. Puhe ei sisäänastuessani lakannut vaan yltyi utelemaan kuulumisia, kokemuksia, tuliaisia, perheen vointia jne jne. Näin siitä huolimatta, että täällä sentään voisin edes kuvitella näyttäväni eksoottiselta, hiljentäväni väen. Mutta ei.
Sama asia tuli vastaan aamun laitospalaverissa. Olin ensimmäisenä paikalla, seuraavaksi sisäänastellut aiemmin minulle tuntematon kollega käveli suoraan luo ja istui viereiseen penkkiin vaikka kaikki kokouspöydän muut tuolit olivat vapaana!
Mutta takaisin kahville; toinen puoli tarinassa on se, että reilun tunnin päästä ohittaessani täkäläisen kahvitilan osa porukasta oli edelleen pöydän ääressä. Ja eivät kaikki 'afrikkalaiset' saati botswanat ole sen sosiaalisempia kuin suomalaiset tai vaikkapa rovaniemeläiset tai kiiminkiläiset, mutta ns. small talk osataan meitä paljon paremmin. Ja hyvä niin - on paljon mukavampi tulla töihin hymyillen takaisin ihmisille.
maanantai 19. lokakuuta 2009
Älä koskaan ikinä muutu...
Olin pari kuukautta alkusyksystä Suomessa. Paluu Suomesta Botswanaan oli sulavaa; siirtyminen pohjoisen nollakeleistä lähes 30 asteen lämpöön nosti hien pintaan. Sitä eivät vähentäneet jalassa olleet talvikengät ja Oulusta mukaan tullut 'virkapuku' eli pikkutakki. Molemmat päätyivät täällä nopeasti eteiseen.
Ensimmäinen arkipäivä yliopistolla sujui kuin vanhoja aikoja muistellen. Kaikki olivat kovin iloisia tavatessa, jopa opiskelijat jotka eivät olleet juuri edenneet opinnäytteissään. Lounasaikaan tarjolla oli tutun turvallisesti riisiä ja kanaa. Ja iltapäivällä sain vanhasta muistista kutsun tulla mukaan tiedekunnan kokoukseen, jossa esiteltiin uusittua opetuspalautejärjestelmää ja tutkimusetiikan uusinta sisäistä ohjetta. Jälkimmäinen sai osakseen runsasta kritiikkiä. Ei ihme sillä ohjeen mukaan esimerkiksi akatemisesta plagioinnista voi seurata paitsi yliopiston sisäisiä sanktioita myös rikossyyte.
Olisi mielenkiintoista nähdä mitä Broadhurstin poliisilaitoksella tuumattaisiin kun dekaani tai rehtori marssisi kamarille tekemään rikosilmoitusta jostakusta Botswanan yliopiston lehtorista tämän kirjoittaneen Pula julkaisusarjaan jotakin ilman asianmukaista viittausta alkuperäiseen lähteeseen... Siinä saisivat raiskaajat ja rattijuopot jäädä tutkimatta kun poliisi siirtyisi yliopiston kirjastoon tutkimaan puuttuvia viittauksia ja lähdemateriaalia. Tosin etiikkaohjeen taustalla näytti olevan akateemisessa mielessä nouseva ja vakava ongelma, sillä voimistunut suoritusten seuranta ja siitä kasvaneet tulospaineet ovat ainakin tilastojen mukaan saaneet aikaan enenevässä määrin ilmoituksia ja epäilyjä tutkijoiden etiikasta. Silti raastuvalla uhkailu tuntui muustakin kokousväestä hieman liioitellulta.
Yhtä kaikki; puheenvuorot puolesta ja vastaan siirsivät kokouksen ilmoitettua lopetusaikaa käytännössä lähes kahdella tunnilla eteenpäin. Vaikka tulosvastuu ja alati tarkemmat hallinnolliset ohjeet painavat niin jotkut asiat eivät muutu. Aina on aikaa keskustella.
Ensimmäinen arkipäivä yliopistolla sujui kuin vanhoja aikoja muistellen. Kaikki olivat kovin iloisia tavatessa, jopa opiskelijat jotka eivät olleet juuri edenneet opinnäytteissään. Lounasaikaan tarjolla oli tutun turvallisesti riisiä ja kanaa. Ja iltapäivällä sain vanhasta muistista kutsun tulla mukaan tiedekunnan kokoukseen, jossa esiteltiin uusittua opetuspalautejärjestelmää ja tutkimusetiikan uusinta sisäistä ohjetta. Jälkimmäinen sai osakseen runsasta kritiikkiä. Ei ihme sillä ohjeen mukaan esimerkiksi akatemisesta plagioinnista voi seurata paitsi yliopiston sisäisiä sanktioita myös rikossyyte.
Olisi mielenkiintoista nähdä mitä Broadhurstin poliisilaitoksella tuumattaisiin kun dekaani tai rehtori marssisi kamarille tekemään rikosilmoitusta jostakusta Botswanan yliopiston lehtorista tämän kirjoittaneen Pula julkaisusarjaan jotakin ilman asianmukaista viittausta alkuperäiseen lähteeseen... Siinä saisivat raiskaajat ja rattijuopot jäädä tutkimatta kun poliisi siirtyisi yliopiston kirjastoon tutkimaan puuttuvia viittauksia ja lähdemateriaalia. Tosin etiikkaohjeen taustalla näytti olevan akateemisessa mielessä nouseva ja vakava ongelma, sillä voimistunut suoritusten seuranta ja siitä kasvaneet tulospaineet ovat ainakin tilastojen mukaan saaneet aikaan enenevässä määrin ilmoituksia ja epäilyjä tutkijoiden etiikasta. Silti raastuvalla uhkailu tuntui muustakin kokousväestä hieman liioitellulta.
Yhtä kaikki; puheenvuorot puolesta ja vastaan siirsivät kokouksen ilmoitettua lopetusaikaa käytännössä lähes kahdella tunnilla eteenpäin. Vaikka tulosvastuu ja alati tarkemmat hallinnolliset ohjeet painavat niin jotkut asiat eivät muutu. Aina on aikaa keskustella.
lauantai 8. elokuuta 2009
Pääkaupungin eläimistöä II
Luonto on Botswanan pääkaupungissa herännyt kevääseen. Linnut laulavat, perhosiakin näkyy ja talon ympärysmuurin liskot ovat ilmestyneet joukolla. Aurinko lämmittää. Ja kevätflunssa painaa ääntä.
Oli vuodenaika mikä hyvänsä, jotkin eläimet näyttävät pysyvän pääkaupungin raiteilla. Toissa-aamuna kodin lähiristeystä ylitti autojen kanssa sulassa sovussa suuri lauma lehmiä. Komea joukko. Näyttivät siltä kuin tietäisivät minne olivat menossa. Ja kohta tien ylitti kaksi potraa pahkasikaa. Tällä kertaa en ajanut päälle...
Yliopistolla työhuoneeseeni kantautui tuttu vuohikellojen ääni.
Oli vuodenaika mikä hyvänsä, jotkin eläimet näyttävät pysyvän pääkaupungin raiteilla. Toissa-aamuna kodin lähiristeystä ylitti autojen kanssa sulassa sovussa suuri lauma lehmiä. Komea joukko. Näyttivät siltä kuin tietäisivät minne olivat menossa. Ja kohta tien ylitti kaksi potraa pahkasikaa. Tällä kertaa en ajanut päälle...
Yliopistolla työhuoneeseeni kantautui tuttu vuohikellojen ääni.
torstai 6. elokuuta 2009
"Kiitos palautteestanne"
Matkailin alkukesästä pohjoiseen. Saapuessani Ouluun matkalaukkuni oli lentoyhtiön mukaan jäänyt koneesta Johannesburgiin. Olin kesävaatteissa ja kalenterista huolimatta Suomen "kesä" ei tuntunut sillä hetkellä lämmittävän. Ostin hieman paitaa, villaneuletta ja sen sellaista tarpeellista. Kaksi päivää myöhemmin SAS/Blue1 ilmoitti, että laukku on tullut ja valmis toimitettavaksi.
Lähdin samana päivänä Oulusta Helsingin ja Oslon kautta Huippuvuorille, joten poimin laukun lentokentältä. Seuraava yöpyminen oli Oslossa, jossa oli tuttu tilanne vastassa; laukku ei ilmestynyt liukuhihnalle. Reklamoin asiasta Finnairin tiskillä ja pyysin nöyrimmin, että laukku toimitettaisiin minulle ennen seuraavan päivän jatkolentoani Huippuvuorille. Vaatteiden ostaminen Norjassa tulisi kalliiksi ja Finnair lupasi peräti 70 EUR asti tukea ostoksiani. Mahdoton tilanne.
Kotouduin takaisin Botswanaan, jossa oli edessä matkojen täyttämä kuukausi. Tämän jälkeen palasin Ouluun ja pääsin tekemään pyydetyt laskut tositteineen ostoksistani. SAS/Blue1:lta ei tullut mitään vastausta, mutta tilille ilmestyi laskutetun summan verran rahaa. Puhumatta paras. Finnair sen sijaan toimi toisin; liian vähän tekoja, aivan liikaa puhetta:
"Kiitos palautteestanne. Pahoittelemme viivästyneiden matkatavaroiden aiheuttamaa harmia ja vaivaa Oslon-matkallanne 11.6.2009. Kuljetusehtojemme mukaan lentoyhtiö on korvausvelvollinen viivästyneiden matkatavaroiden aiheuttamista kuluista, kun kirjallinen korvaushakemus on tehty 21 vuorokauden kuluessa matkatavaran saapumisesta. Teidän tapauksessanne korvaushakemus on toimitettu myöhemmin, joten emme korvaa viivästymisestä teille aiheutuneita kuluja. Finnair kuljetusehdot ovat luettavissa kotisivuillamme www.finnair.fi. Toivottavasti teillä on vakuutus, joka mahdollisesti korvaa vahingon.
Ystävällisin terveisin, Finnair Oyj, Asiakaspalautteet"
No joo. SAS/Blue1 huomasi oma-aloitteisesti olleensa itse aluperin myöhässä toimittaessaan matkalaukkuja ja korvasi matkustajalle aiheutuneet lisäkulut. Näin siitä huolimatta, että olin heidänkin osaltaan laskutuksessa hieman myöhässä. Finnair sen sijaan käänsi asian toisin päin. Ei auttanut kuin vastata samalla mitalla:
"Kiitos palautteestanne. Tehdään kaksi asiaa alkuun selväksi: 1. Finnairin asia ei ole huolehtia matkavakuutuksestani, vaan siitä että kaikki toimii kuten matkaa tehtäessä pitääkin, ja 2. minä en ensisijaisesti ollut myöhässä vaan Finnair toimittaessaan matkatavaroita. Uskon että olemme samaa mieltä näistä kahdesta kohdasta, näin siitäkin huolimatta että vastauksenne antaa ymmärtää toisin. Finnair epäonnistui palvelutehtävässään - sekään asiantila ei selviä kirjeestänne. Sen sijaan siitä selviää, että minä en matkustajana ole vastannut asiaan ajoissa... Ei tapahdu toisten.
Tuohtuneen aloituksen päälle jatkoin selvitystä kyseisen matkan jälkeisistä matkoista ja aikapulasta sekä siitä, ettei pidä ottaa annettuna että kaikki matkustajat voivat lukea pienellä printattua tekstiä Finnairin www sivuilta. Matkalle lähtiessäni en tiennyt, että minun on voitava reklamoida 21 päivän kuluessa jos jotakin sattuu. Huomautin myös, ettei kyse ollut "Oslon matkasta" - matkustajan maailma kun ei lopu siihen mihin matka Finnairin koneilla päättyy. Tuskin minun olisi Osloon pitänyt ostaa pipoa, hanskoja ja lämmintä tuulipukua kesäkuussa.
Odotan mielenkiinnolla mitä kotimaisen lentoyhtiön asiakaspalaute tähän vastaa, mutta tässä vaiheessa näyttää siltä, että toinen pohjoismainen yhtiö on jo vienyt pelin. Onneksi on kilpailua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
