Uusi harrastus

Ihmisellä pitää kuulema olla harrastuksia. Minullakin on pari sellaista pohjilla Suomessa, mutta tämä uusi täkäläinen on ehkä eniten täyttymystä tuova. Kyse on kulottamisesta...

Aiemmin, tässä blogissakin, on tullut hieman ajateltua alentuvasti moisesta puuhasta. Suomessa kulotus on ns. vanhan kansan puuhaa alkaen 60+ v., mutta täällä ikärajoja ei puuhassa tunneta! Kuka vaan saa ja voi kulottaa.

Joten niin olen minäkin pyörättänyt pihan kuivunutta osaa hiilijälkenä taivaan tuuliin. Ja onhan se kaunista kun tuli ottaa muutaman metrin korkeina lieskoina kasan kuin kasan ja alueen nieluunsa. Täällä ei tarvitse tuntea edes pahaa omatuntoa ilmastonmuutoksesta verrattuna suomalaiseen kulottajaan tai kompostoijaan. Tosin siinä pettää ehkä hieman itseään, mutta minkäs voit: kaikilla pitää harrastuksia kuullema olla.

Kevättä rinnassa

Ihmismieli tuntuu toimivan samoin Muurolassa ja Molepololessa; kevään tullen kuiva heinä kutsuu kulottajaa. Ei ole niin raihnaista vanhusta etteikö pitkän talven jälkeen selkä taipuisi kulottamaan. Ja yhtä yleismaailmallisesti tulella on taipumus karata. Täällä paloautot ujeltavatkin tiheään kevätsateita odoteltaessa.

Botswanassa kaupunkikulttuurin lyhyen historian haistaa savusta. Aamuisin maaseudun kylistä tuttu nuotion tuoksu ja savu nousee pääkaupunki Gaboronessakin. Keväisin se tulee pääosin pihamaiden lehtien pienimuotoisesta polttamisesta antaen aamuilmaan hailakan aromin. Mutta välillä kulottaja iskee kaupungissakin, kuten eilen illalla naapurissa. Ensin tuli valkeus joka ei kirkkaudessaan verhoja kunnioittanut, sitä seurasi palavan materiaalin pauke. Liekit löivät ylös ja sivulle aidan yli piharakennuksemme kattoon. Puutarhaletkulla kattoa valellessani naapuri huuteli pahoittelujaan: 'tarkoitus oli kulottaa heinät mutta tuli tarttui pihapuihin...'. Niinpä.

Yleismaailmallista sekin; tulen karatessa käsistä ei ole kulottajaa, joka ei syyttäisi olosuhteita - tuulen kääntymistä tai poikkeuksellista kuivuutta - itsensä sijaan.