Voihan F

Miesmuistin pituus on kuulema viisi vuotta. Maksimissaan. Minun kohdallani muisti petti jo viiden kuukauden päästä. Sen verran oli mennyt aikaa Huippuvuorten reissusta kun taas varasin matkan sinivalkoisin siivin tehtäväksi.

Paluulentoni kaksi ensimmäistä pätkää Suomesta Botswanaan olivat Finnairin vastuulla. Ensimmäinen pätkä meni hyvin, olimme vain reilut 30 minuutti myöhässä, mutta minulla oli hyvin vaihtoaikaa Helsingissä. Niin oli laskennallisesti myös Frankfurtissa, mutta koneen lastaus Helsingissä takkusi. Keli ei ollut huono, lento ei ollut lähtökohtaisesti myöhässä, mutta niin vain istuimme koneessa ja ihmettelimme ikkunoista koneen lastausta.

Lopulta pääsimme matkaan ja saavuimme reilusti myöhässä Frankfurtiin. Juoksin toiseen terminaaliin Johannesburgin koneen lähtöportille, mutta se oli suljettu noin 12 minuuttia sitten. Ei auttanut puhua ’afrikanajasta’ hikipinnassa, Saksassa on kuulemma saksanaikaa, ja se on täsmällistä aikaa. Ja minä olin myöhässä. He kehottivat etsimään saapumisterminaalistani Finnairin tiskiä matkani uudelleen reitittämiseksi.

Työhönsä jouluaaton aattona kyllästynyt nuori nainen otti luulot pois heti alkuun: tänään eikä huomenna ole koneissa yhtään vapaata paikkaa Jo’burgiin. Pidin sitä kestämättömänä ajatuksena. Lopulta useiden tympeiden katseiden ja etsinnän kautta tuli kaksi vaihtoehtoa. Joko matkustaisin Frankfurtista Jo’burgiin Zurichin tai Lontoon kautta. Molemmat vaihtoehdot sisälsivät yöpymisen Frankfurtissa. Valitsin Lontoon kun sen aikataulu sisälsi runsaasti odotusta eli lentoyhtiölle aikaa myöhästyä. Tosin yhtiö muuttui Lufthansaksi ja opin jo että saksanaika on tarkkaa aikaa.

Koska joutuisin yöpymään niin päätin ottaa laukkuni ulos systeemistä. Minulla oli vain yksi vaatekerta ja paita oli jo kastunut juostessani turhaan Jo’burgin koneelle. Finnairin tympeän nuoren naisen ilme hieman kirkastui kun hän huomasi, että hänen yhtiönsä ei ollut ainoastaan lastannut konetta yli ajan ja saapunut todella myöhässä perille vaan myös hukannut laukkuni siinä ohessa!

Frankfurt ei ollut matkani pää, joten en voinut virkailijan mukaan edes tehdä ilmoitusta asiasta. Enää raivoni ei ollut täysin tukahdutettua…, mutta sääli takanani odottavia kahta varttuneempaan matkailijaa kohtaa tasasi mieltä. Heidän piti päästä jouluksi Windhoekiin, Namibiaan, mutta heidätkin Finnair oli junaillut jäämään Frankfurtiin. He eivät osanneet kieliä ja pyysin Finnairin tympeää virkailijaa etsimään heille lennot samalla periaatteella kuin minulle eli mahdollisimman pian määränpäähän.

Lupasin tulla takaisin auttamaan kääntämisessä ja avittaa heidät hotellikuljetukseen, mutta ennen sitä lähdin etsimään Finnairin (ja Malevin) lennoista vastaavaa virkailijaa laukkuosastolta. Hän oli tietysti ’jossain’. Sen sijaan muiden yhtiöiden henkilökunta päivysti tiskeillään. Takaisin Finnairin selvitystiskille.

Sillä välin vanha pariskunta oli saanut uudelleen reititetyt lippunsa ja majoituslitteransa Frankfurtiin. He eivät näyttäneet tyytyväisiltä mutta kukapa sillä tiskillä näytti. Vaan heillä jos kellä oli aihetta olla allapäin. Finnairin nuori ässä oli laittanut heidät seuraavalle Air Namibian lennolle, joka lähtisi kahden vuorokauden kuluttua Frankfurtista! Ei puhettakaan reitittää heitä uudelleen Lontoon, Münchenin tms. kautta Jo’burgiin tai Kapkaupunkiin, joista on useita lentoja päivässä Windhoekiin. Toivottavasti häntä edes hävetti hieman. Ainakaan katsekontaktia hän ei enää ottanut.

Majoituin lentokenttähotelliin Malevin nimellä. Se nimi luki esitäytetyssä hotellikortissani ja en todellakaan halunnut identifioitua siihen toiseen mahdolliseen ’nimeen’. Mr. Maleville oli ruoka valmiina, ja huone ja peti olivat aivan hyviä. Silti minun oli ikävä South African Airwaysin kapeaa penkkiä, joka oli noin 11 000 metrin korkeudessa jossain Pohjois-Afrikan yllä.

Saksanaika piti paikkansa. Seuraavana päivänä kone lähti ajoissa ja saapui ajallaan Lontooseen. Se temppu yllätti paikalliset kenttävirkailijat, joita ei ollutkaan valmiina paikalla. Siten kesti hieman saada rampit paikalleen ja päästä koneesta ulos. Mutta minulla oli edelleen yli viisi tuntia aikaa Jo’burgin koneen lähtöön. Kaikki siis hallinnassa – tai niin luulin.

Virgin Atlanticin tiskillä selvisi Finnairin kyllästyneen virkailijan viimeinen kiusaus. Hän oli laittanut minut lennolle mutta jonotuslistalle! Virginin rouva kysyi eikö minulle oltu kerrottu asiaa kun sain uudelleenreititykseni Finnairilta. Ei oltu. Kysyin menikö tämä lentoyhtiöiden eettisten periaatteiden mukaan. Olimme Virginin edustajan mukaan samaa mieltä ettei mennyt, Finnair ei ollut paikalla kertomassa kantaansa. Luulen tietäväni sen.

Sain Virginiltä ohjeen mennä lähtöportille heti kun se kentällä näyttöruuduille tulee. Niin varmistaisin että olisin jonotuslistalla ensimmäisten joukossa. Finnairin ansiosta sain matkani toisen hien pintaan; kun portti 19 ilmestyi näytölle päätin olla ensimmäisenä paikalla.

Pääsin jonotuslistalaisten joukosta ensimmäisenä lennolle. Matka meni hyvin, palvelu pelasi, ja Virgin Atlantic oli muutoinkin omistajansa Bransonin oloinen yhtiö. Jo'burgissa oltiin etuajassa ja siten varmistui että ehdin Botswanan kotiin jouluaatoksi.

Samaan aikaan toisaalla Windhoekiin matkaava pariskunta vietti jouluaattoaan lentokenttähotellissa Frankfurtissa. Voihan F!