Safarimatka tarjosi myös oivan tilaisuuden tekeillä olevan oppikirjan kuvamateriaalin kartuttamiseen ja kenttätutkimukseen... Matkailun tutkijoita piikitellään toisinaan siitä, että he saavat matkustella eksoottisiin ja mielenkiintoisiin paikkoihin työn varjolla. Pitää paikkansa - aivan siinä missä lääketieteen tai maantieteen kongresseja järjestetään Las Vegasissa, Buenos Airesissa tai Tokiossa. Tällä kertaa työmatka tuntui itsestäkin ensikertaa etukäteen katsottuna luksukselta; kaikki kohteessa sisältyi hintaa, johon ei edes veronmaksajien tarvinnut tarjota tukeaan.
Saavuimme auringonlaskun aikaan 'riistapuiston' (game reserve) portille. Vartijan ajo-ohje oli suoraviivainen yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: 'ajakaa suoraan ensimmäisen risteyksen jälkeen, kääntykää risteyksessä vasemmalle.' Kysymykseen montako kilometriä majapaikkaan on ei hänellä ollut vastausta (tai oli: 'en tiedä'). Muotoilin kysymyksen uudelleen: 'kauanko sinne ajaa?' 'Ehkä kymmenen minuuttia'.
Käännyimme ohjeen mukaisesti ensimmäisessä risteyksessä vasemmalle. Ajettuamme reilut 10 minuuttia ja ohitettuamme muitakin portilla mainitsemattomia risteyksiä alkoi usko autossa hieman horjua, mitä ei tukenut bensamittarin roikkuminen punaisen rajalla. Kääntyä ei nyt kuitenkaan kannattanut. Pian pimenevässä illassa sivutieltä näkyi liikkuvan auton valoa: safariauto. Saimme ohjeen seurata ja kohta majapaikan valot näkyivät.
Tervetuliaismaljat sai juoda heti autosta noustuaan. Hyvä ettei kukaan kuitenkaan laulanut tervetulleeksi, niinkin on joskus tapahtunut. Isäntäväki oli murteesta päätellen kaukaa, Amerikasta, Kaliforniasta ja itärannikolta. Isäntä ja emäntä olivat eläkeiän ylittäneet sisarukset, joista toisen mies oli Afrikan metsästysmatkallaan päättänyt ostaa myytävänä olleen farmin. Aikoinaan metsästävällä Hemingwayllä ei ollut sellaisia rahoja, muutoin hänkin olisi varmaan asettunut tälle mantereelle Floridan Key Westin sijaan. Myöhemmin ’siskonmies’ oli tehnyt kauppoja muutamasta ympäröivästä tilasta niin, että alue kasvoi reiluun kahdeksaan neliökilometriin. Tilalta löytyi nyt impaloita, seeproja, gnuita, kuduja, elandeja, sable antilooppeja, sarvikuonoja, vesipuhveleita, virtahepoja ja leopardeja jne., kohta tulossa oli neljästä kahdeksaan norsua Botswanasta. Leijoniakin piti olla, mutta siitä ei lopulta päässyt selvyyteen oliko vai ei, eli vasta tulossa vai jo maisemassa taleeraamassa. Jokatapauksessa kävelysafarilla matkaa tehtiin asetta kantavan oppaan takana.
Saimme päivällisellä kuulla tarinoita tilalta, perheestä ja metsästyksestä. Sitä mukaan kun ilta eteni isäntien tai heidän lähisukulaistensa saaman saaliin määrä kasvoi ja muuttui eksoottisemmaksi. Varttuneempien isäntien uupuessa tarjoilua jatkettiin oppaiden toimesta. Henkilökunta oli nuorta sekä iältään että työsuhteensa kestolta, tarjoilu pelasi, ja nukkumaankin tajuttiin mennä suhteellisen ajoissa.
Aamutoimilta siirryttiin lyhyelle kävelysafarille, jonka jälkeen rentoutumaan uima-altaan laidalle. Tapasimme myös amerikkalaisten paikallisen omistajakumppanin. Jotta ulkomaalaiset voivat omistaa maata ja kiinteistöjä, he tarvitsevat eteläafrikkalaisen kumppanin. Valkoinen Leon toimi paikan toimitusjohtajana, eikä hän ottanut omakseen 'seurustelu-upseerin' roolia vaan pysytteli hiljaa katsellen vieraita.
Lounaan jälkeen lähdimme katselemaan eläimiä safariautosta käsin. Ohjelmaa jatkui pimenevään iltaan saakka. Amerikkalaista isäntäväkeä ei päivän aikana juuri näkynyt. He potivat väsymystään - raskaat huvit vaativat osansa ja flunssakin painoi kuulema päälle. Päivällisen jälkeen itse kutakin ramaisi. Tiedossa oli myös seuraavan aamun aikainen nousu lähivuorelle katsomaan safarielämää edeltäneen kulttuurin jälkiä. Seitsemän jälkeen olimmekin jo kipuamassa ylös.
Perillä odottivat kauniit maisemat ja isoja saviruukkuja tai niiden jäänteitä. Ruukut oli tehty kallion kielekkeiden alle siten, että yläosa oli kiinni kielekkeen katossa. Korkeutta niillä on metri tai hieman yli, ja niissä oli säilytetty ilmeisesti ruokatarvikkeita, mutta tarkempaa tietoa ei oppailla asiasta ollut. Useita teorioita niiden merkityksestä ja siitä miksi ne oli sijoitettu ylös vuorelle esitettiin. Yksikään selityksistä ei sisältänyt ajatusta, että vuoren päällä saatettiin ennen muinoin asua turvassa idästä ajoittain vyöryviltä vihollisilta ja ryöstelijöiltä. Se kuitenkin oli tiedossa, että vuoren päälle oli myös haudattu ihmisiä. Sinne asti emme kipuamisessa aivan päässeet, vaan reitti päättyi laajaan luolaan jossa oli kymmenkunta ruukkua. Arkeologisesti kiinnostava paikka, harmi vaan etteivät kyvyt riittäneet maiseman lukemiseen pintaa syvemmältä.
Matkailututkimuksellisesti päivä muuttui kiinnostavaksi kun vierailimme amerikkalaisten riistapuistoon rakentamassa Bushman Lodgessa. Majoitustilat olivat hienot, samoin luonnon tarjoamat puitteet. Mukaan oli sisällytetty myös kulttuurista ulottuvuutta; majapaikan pihaan oli tuotu Kalaharista monisukupolvinen San (bushmanni) perhe nuotion ympärille istumaan ja käsitöitä tekemään. Kuten opas asian selvensi: 'tätä (käsitöitä) he päivät tekevät, niiden tekeminen pitää heidät kiireisinä'. Vieressä oli myös pieni maja, joka kooltaan riitti juuri ja juuri osalle perheen lapsista. Matkailun tutkimuksen kielellä kyse oli niin sanotusta etunäyttämöstä, teatterin takahuone sijaitsi kallion toisella puolella olevassa pienessä tiiviisti aidatussa talousrakennuksessa, jossa perhe näytösten välillä majaili.
Käsityöt tehtiin myyntiin. Niitä sai ostaa joko suoraan paikan päältä tai käteisen puuttuessa riistapuiston toisen majapaikan matkamuistomyymälästä luottokortilla. Samalla perheenpää kertoi afrikaansiksi mistä käsitöissä oli kyse. Amerikkalainen isäntäväkemme oli viitannut tuloiltana perheeseen 'sukupuuttoon kuolevan lajin' edustajina. Minusta näillä 'Homo Touristicus Attractuksilla' meni oikein hyvin, joskin hieman vähissä vaatteissa he joutuivat tihkusateessa työtään tekemään. Työasuun kuuluvat uudenkarheat päähineet näyttivät sentään tulevan talon puolesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti