Dekaania hautaamassa

Dekaanin suljetusta valintakokouksesta ei ehtinyt kulua montakaan päivää kun luottamuksellinen tieto virkaan nimitettävästä oli saavuttanut koko tiedekunnan henkilöstön. Kului kuitenkin viikkoja ennen yliopiston hallinto prosessoin dekaanin nimittämisen. Kirje lähti tulevalle dekaanille. Sillä välin toisaalla:

Tuleva dekaani, ja silloinen ainelaitosjohtaja, oli lähetetty Johannesburgiin johtamiskoulutukseen. Jo lentokoneessa hän oli tuntenut voimattomuutta. Perillä hän ei kyennyt kantamaan laukkujaan, vaan kollegat auttoivat häntä selviämään hotelliin ja kokouspaikalle. Johtamiskoulutuksen ensimmäisen aamupäivän jälkeen hän vetäytyi huoneeseensa lepäämään. Seuraavana päivänä hänet kiidätettiin sairaalaan. Diagnoosi oli sydänkohtaus. Se oli hänelle jo toinen.

Muiden koulutuksessa olleiden palatessa takaisin Gaboroneen dekaani in spe jäi sairaalaan. Kollegoiden mukaan oli onni, että kohtaus tuli juuri Etelä-Afrikassa, jossa sairaalahoito on erittäin hyvää ja monta kertaluokkaa laadukkaampaa kuin Botswanassa. Kaikki olivat hyvin luottavaisia tilanteeseen ja sen kehittymiseen potilasta tervehdyttävään suuntaan.

Seuraavalla viikolla naapurihuoneeni vieraileva professori ehdotti kollegoilleen laitoskokouksessa, että mitäs jos mentäisiin tervehtimään potilasta ja tulevaa dekaania viikonloppuna. Se piristäisi kollegaa mukavasti. Muut kyseisen laitoksen henkilöstöstä katselivat professoria ja etenkin toisiaan hieman kummeksuen: ’miksi me menisimme sinne? Hänhän on hyvässä hoidossa ja tulee kohta takaisin’. Mutta kukaan ei oikein halunnut sanoa suoraan ettei halua lähteä. Se olisi hieman epäkollegiaalista. Näin siitäkin huolimatta, etteivät potilasvierailut ole oikein tapanakaan Botswanassa; ihmisten annetaan täällä yleensä sairastaa ’rauhassa’. Toipilaskin tietää sen. Perinteisesti majan oviaukon eteen on tavattu laittaa puunpätkä poikittain osoittamaan sairastumista ja sitä ettei nyt ole oikea aika lähestyä talonväkeä.

Vieraileva professori oli kuitenkin päättäväinen. Hän yritti varata yliopiston autoa vierailua varten; ne lähtisivät mukaan ketkä haluaisivat. Osa kollegoista sanoi, ettei halua mennä niin pitkää matkaa millään Toyotalla, Mersu sen olla pitää. Yliopiston liikenneosasto pisti myös kampoihin. Potilaan katsominen on yksityinen asia, ja siihen ei voi eikä saa käyttää yliopiston autokalustoa, oli se sitten Toyota tai Mersu. Jälkimmäisiä vaihtoehtoja yliopistolla ei tosin ole tarjolla.

Kaupan päälle sairaalasta tuli tietoa, että potilas syö jo ja on hyvävointinen. Kollegiaalinen tuomio oli, että odotellaan kun potilas tulee kotimaahan ja palaa töihin takaisin. Vieraileva professori taipui kollegiaalisen enemmistön ja yliopiston hallintoon tahtoon. Sen sijaan hän yritti soittaa laitosjohtajalle. Sairaalasta sanottiin, ettei potilas pääse puhelimeen. Hän on teholla. Parantunutta vointia oli seurannut kolmas sydänkohtaus. Sitä seurasi neljäs, joka oli liikaa. Ja nyt alkoi tapahtua. Ihmiset aktivoituivat järjestämään ruumiinvalvojaisia ja hautajaisia. Yliopiston autokin saatiin käyttöön kun työtoverit halusivat mennä iltamyöhään vainajaa vastaan Etelä-Afrikan rajalle. Sähköposteja sateli keräyksistä, hautajaisvalmisteluista, rukoushetkistä ja tapaamispaikoista. Kuolema teki hänestä läheisen.

Jälkeenpäin ajatellen sydänkohtaus ei ollut mahdottoman suuri yllätys. Stressaava työ laitosjohtajana ja dekaanin viran hakuprosessin paineet yhdistettynä ’ukkomiehen habitukseen mutta poikamiehen statukseen ja elämäntapoihin’ ei lupaa pitkää ikää missään päin maailmaa.

Se nimittämiskirje jäi avaamatta.

Kampuksen talvinen kotieläinpiha

Yliopisto tyhjeni kesäkuussa. Opiskelijat poistuivat talvilomille, harjoittelujaksolle tai jotkut harvat onnekkaat palkkatöihin. Yliopisto ei kuitenkaan hiljentynyt opiskelijoiden puuttuessa luentosalien edustoilta ja jalkakäytäviltä. Ei vaikka iso osa henkilökunnastakin keskittyi joko maatilanhoitoon tai perheidensä ja sukulaistensa tapaamiseen kotimaissaan.

Kampuksen laajennusurakka jatkui ja uusia nostokurkia nousi aiemmin tyhjille tonteille. Siellä täällä löytyy kuitenkin edelleen laajahkoja viheralueita, joille ilmestyi uusia käyttäjiä. Olin aiemmin nähnyt kampuksella vuohia, mutta nyt business schoolin vieressä laidunsi lehmiä! Palatessani lounaalta ryhmä lehmiä käveli vastaan rakennustöiltä suojaavassa katetussa käytävässä. Ohitimme toisemme sulassa sovussa, toki jättäen akateemisen etäisyyden.

Vuohetkin palasivat. Yhtenä päivänä ne kiipeilivät villeille esi-isilleen tyypillisesti seinämillä. Kiipeilypaikan muodosti yliopiston pienen amfiteatterin jyrkkäkulmaiset portaat. Puheet kuulostivat jokseenkin yhtä yksitoikkoisilta kuin lähestyvistä vaaleista kuuluttavien megafoniautojen kaiut.

Määä.

Priska – se tavallinen tarina

Yöntumma nainen kävelee tien laidassa. Hän seuraa pientareelle pysäköityjen rekkojen muodostamaa jonoa valkoisissa housuissa ja viileään iltaan nähden aivan liian avokaulaisessa paidassa. Lopulta hän huomaa tien toiselle puolelle pysäköidyn automme ja ottaa uuden suunnan. Olemme kahden kollegan kanssa tutustumassa yhteen syrjäseutujen sosiaaliseen ongelmaan, joka liitetään kasvaneeseen matkailuun. Kazungulassa prostituutio on kytköksissä matkailuun lähinnä välillisesti; lisääntynyt tavarankuljetus ja kausiluonteinen työskentely tuottavat tarpeita ja mahdollisuuksia ansaita prostituutiolla.

Koputus ikkunaan ja pääsemme keskustelemaan. Paikallinen kollegani ratin takana hoitaa puhemiehen tehtäviä, minulle jää tehtäväksi avata ikkuna ja kätellä neiti.

>> Iltaa, mitä sinä täällä yksin kävelet?

>> Iltaa. Kuinka te voitte?

>> Hyvin. Etkö pelkää kävellä täällä yksin?

>> Een. Keitä te olette?

>> Olemme työreissulla täällä. Mitä sinä täällä yksin teet?

Läheltä näkee, etteivät Priskan silmät puhuessa juuri liiku. Keskustelukin etenee parhaimmillaan kuin toisinaan sähköpostissa, jossa esitetyt kysymykset ja saadut vastaukset eivät kohtaa. Lopulta kaartelu on tehnyt tehtävänsä ja meistä on saatu riittävä selvyys eli emme edusta virkavaltaa tms. ja meissä voi olla asiakkuuspotentiaalia.

>> Minun nimeni on Priska.

>> Mistä päin tulet?

>> Zimbabwesta, Bulawayosta. Olen työtön opettaja ja tulin Botswanaan töihin.

Seuraa pitkähkö kertomus kotimaan ongelmista ja Robert Mugaben hallinnosta. Kaikki kuulostaa valitettavan tutulta. Sen jälkeen keskustelu taas etenee nopeasti olettamaamme suuntaan:

>> Nyt olen palaamassa takaisin kotiin.

>> Mitä nyt teet työksesi?

>> Olin siivoojana. Mitä te täältä etsitte? Etsittekö ystävää?

Tässä vaiheessa puhemiehemme vie keskustelua hieman liian lujaa vauhtia eteenpäin. Tai ehkä tunne kovasta kyydistä johtuu siitä, että olen hänen ja Priskan välissä. Meidät kutsutaan drinksuille ja jatkoille, kunnes alueelta kotoisin oleva kollegani ’vetää käsijarrusta’.

Toivottamme hyvää illanjatkoa Priskalle. Hän tarjoaa vielä puhelinnumeroaan, ja kertoo samalla nykyisen asuinpaikkansa sijainnin Kazungulassa. Ilmeisesti sanonta ’yrittänyttä ei laiteta’ tunnetaan hänenkin ammatissaan, ja hän ei enää olekaan kotimatkalla Zimbabween. Poistumme ja hän jää kolaamaan rekkajonoa eteenpäin.

Saamamme kuva vastaa pitkälti julkisuudessa esitettyä. Prostituoitujen ’tiedetään’ tulevan ulkopuolelta, erityisesti Zimbabwesta. Julkisuuden kuvaa alleviivaavat kauhukertomukset ihmiskaupan karmeista ääritapauksista, kuten takavuosina rekalla Botswanaan tuodusta konttikuljetuksesta, jossa kuormana olleet lähes 20 nuorta naista olivat tukehtuneet kuljetuksen aikana. Kuljettaja yritti peittää jälkensä hävittämällä ruumiit puskaan, mutta jäi teostaan lopulta kiinni. Kuvaa ulkopuolelta tuodusta ongelmasta alleviivasi se, että myös rekka ja kuljettaja olivat Zimbabwesta.

Samoin Kazungulassa ihmiskaupan nähdään pyörivän ulkomaalaisten voimin; sekä asiakkaiden eli rekkamiesten että prostituoitujen nähdään tulevat lähimaista, erityisesti Zimbabwesta ja Sambiasta. Jotkut näkevät että myös ulkomaiset matkailijat käyttävät prostituoituja ja lisäävät seksikauppaa alueella. Toisaalta tutkimushaastatteluissa selviää, että myös paikallisesta kylästä moni työtön nuori motswana nainen hakee parannusta elintasoonsa – rahaa uuteen puhelimeen, vaatteisiin ja koruihin – rekkajonosta. Osin sen seurauksena alueen HIV/AIDS -tilastot ovat korkealla tasolla verrattuna moneen muuhun syrjäseudun kylään. Myös muualla Botswanan pohjoisosissa on havaittu sama muutos. Esimerkiksi luonnonsuojelualueille johtavien teiden rakentaminen ja sitä myötä lisääntynyt liikkuvuuden ja kausityöntekijöiden ilmaantuminen on nostanut joidenkin kylien HIV/AIDS -lukuja.

Pari iltaa myöhemmin näemme Priskan ohimennen uudelleen. Hän esittäytyy. Nimi on pysynyt samana, mutta tällä kertaa hän on töissä läheisessä baarissa tarjoilijana. Toisin kuin hän, emme ilmeisesti saaneet aikaan mieleenpainuvaa kokemusta.

Saisimmeko luvan tutkia?

Olin opiskelijoiden kanssa kenttäkurssilla Kasanessa ja Kazungulassa, Botswanan pohjoisosissa. Kasane on yksi maan matkailun hot spoteista, Kazungula lähinnä läpiajo- ja rajanylityspaikka Sambiaan. Tarkoituksena oli haastatella paikallisyhteisön jäseniä ja turisteja. Ministeriön myöntämästä tutkimusluvasta huolimatta pääsy paikallisten ja turisten luo osoittautui haastavaksi.

Jotta paikallisyhteisön jäseniä voi lähestyä tutkimusmielessä, tulee ensin saada lupa myös kyläpäälliköltä. Pelkkä kaukaisen ministeriön lupa ei käytännössä riitä, tai ainakin paikallisen auktoriteetin konsultointi avaa haastateltavien ovet varmemmin, ja ilman mahdollisia mielenilmauksia ja ’tervemenoa’ toivotuksia.

Kävimme illalla tunnustelemassa epävirallisesti ensin Kazungulan päällikön kantaa. Hän otti meidät vastaan iltatoimiensa ohessa pyyhe lanteillaan. Päällikkö antoi tukensa mutta pyysi tulemaan seuraavana aamuna kyläneuvoston eteen kertomaan mistä laajemmin on kyse, ja tuomaan opiskelijatkin näytille. Aamulla istuimme muovituoleissa laajassa ympyrässä puun alla ja setswanaa taitavat kollegani selittivät mistä asiassa on kyse. Kuten tavallista, asiasta keskusteltiin pitkään ja monen ihmisen toimesta. Samalla asia paisui osaksi alueella tarvittavaa kehittämisprojektia, jossa pyritään saamaan HIV/AIDS epidemia kuriin paikallisesti.

Tämä käänne oli äkkiseltään ajatellen yllättävä. Kenttäkurssimme tutkimuskysymykset toki osin liittyivät HIV/AIDS:n vaikutuksiin matkailussa ja sivusivat alueella kasvanutta prostituutiota, mutta pääosin tarkoituksena oli tarkastella ihmisten suhtautumista matkailuun ja sen vaikutuksiin hieman yleisemmällä tasolla. Kenttäkurssitutkimuksen ja vielä suunnitteluasteella olevan kehittämisprojektin yhdistämisen kautta nousi esiin se, että ehkä tutkimusta pitäisi tehdä vasta kun projekti on käynnissä. Olimmekohan siis liikkeellä liian aikaisin? Erityisen tärkeäksi näytti nousevan tarve projektin ohjausryhmän perustamiseen, vasta sen jälkeen voitaisiin tehdä muuta, kuten esimerkiksi tutkia. Kollegoilta meni tunti vakuuttaa kyläneuvoston kriittiset äänet siitä, että perustietoa kannattaisi kerätä jo ennen ohjausryhmän määrittämistä ja projektia; kerättyä tietoa olisi siten mahdollista hyödyntää projektisuunnitelman laadinnassa. Ja lopulta kenttäkurssilla ei alun perin ollut mitään yhteyttä paikan päällä ilmenneeseen projektiaihioon.

Saimme luvan edetä tahollamme, mutta yhteistyössä esille tulleen projektin kanssa. Seuraavaksi suuntasimme Kasaneen, joka on pienen kaupungin kokonainen ja näköinen paikka – ainakin verrattuna Kazungulaan. Myös asiat hoituivat ’urbaanimmin’; ei neuvostoa, ei muovituoleja puun alla, vaan päällikkö odotti siistissä toimistossaan puku päällä meitä. No tukka hänellä oli hieman sekaisin ja pystyssä muistuttaen jotakuta amerikkalaista ammattilaisnyrkkeilypromoottoria. Viiden minuutin keskustelun jälkeen hän toivotti menestystä tutkimukselle ja siirtyi seuraavan kokoukseen.

Nyt paikallisyhteisön tutkimus oli tekemistä vaille valmis. Sen sijaan turistien haastattelu osoittautui hyvin vaikeaksi. Turistisesongin piti olla lähes parhaassa vauhdissaan alueella, mutta turisteja ei juuri näkynyt. Tai kun näkyi he istuivat joko ohi kiitävässä safariautossa tai Chobe –joella kulkevassa risteilyveneessä. Lisäksi turisteihin törmäsi kun kävimme kollegojen kanssa katsomassa miltä neljän ja viiden tähden majoituspaikat näyttävät. Turistit istuivat terasseilla, makoilivat uima-altaiden läheisyydessä tai tiirailivat joelle kiikareillaan khaki -väritys yllään.

Näkymä oli kuin suoraan matkailua ja kehitystä käsittelevästä oppikirjasta. Botswanan matkailutalous on pääosin ulkopuolisten (etenkin eteläafrikkalaisten) käsissä. Tämä selittää sen, miksi lähes 80 prosenttia matkailijoiden kuluttamasta rahasta virtaa lopulta Botswanan ulkopuolelle. Itse asiassa pääosa rahasta ei koskaan edes saavu maahan, sillä lentoyhtiön ja matkanjärjestäjän osuus on keskimäärin yli puolet matkan kokonaiskuluista, ja päästäkseen Botswanaan ja Kasaneen länsimaisen matkailijan on pakosta käytettävä kansainvälistä lentoyhtiötä ja useimmiten käytännössä myös itselleen läheistä matkanjärjestäjää. Ja jos matka suuntautuu monikansalliseen hotelliin, joita on runsaasti Kasanessakin, vain noin 20 prosenttia matkailijan kuluttamasta rahasta jää kohdemaan aluetalouden kiertoon. Loput vuotavat ulkopuolelle (tai eivät siis koskaan edes saavu Botswanaan).

Tämä tuli hyvin ilmi yhdessä viiden tähden majoituspaikassa. Se oli hieno ja upealla paikalla, joten mielenkiinnosta kysyin vastaanotosta huoneen hintaa. Sitä ei osattu sanoa. Hintatiedot, varaukset ja myynti tapahtuivat kuulemma Etelä-Afrikasta Johannesburgista käsin. Todennäköisesti myös maksu menisi sinne. Ehkä näiden hotellien sijaan olisi kysyttävä hintoja paikallisomisteisista liikkeistä – se ei vain usein näy päälle, eivät edes alhaiset tähtimäärät ovipielessä takaa ’paikallisuutta’.

Hotellit eivät olleet kovin kiinnostuneita päästämään opiskelijoita tiloihinsa häiritsemään asiakkaitaan. Yhdet pakit saatuamme päätimme ’häiritä’ vain paikallisyhteisön jäseniä kysymyksillämme.

Kombi kulkee

Julkinen liikenne on Botswanassa hyvällä mallilla verrattuna moneen muuhun eteläisen Afrikan maahan. Ainakin sitä uskaltaa käyttää. Gaboronessakin työmatka kulkee sujuvasti 'kombilla' eli noin 12-x matkustajaa ottavalla pikkubussilla. Kyse on 'hiace' luokan autosta, joka on tuunattu penkein ja useimmiten poppikonein. 'Kombissa on tunnelmaa'.

Kombien reittikarttaa ei ole olemassa, ei ainakaan ostettavassa tai tutustuttavassa muodossa, vaan autojen numerot ja niitä vastaavat reitit oppii erehtymisen ja erehtymisen kautta. Minulle sopii neljän eri reitin autot, joista kaksi - Broadhurst 2 ja 5 - tuovat noin 200 metrin päähän kotiportista. Tlokweng 2 ja 5 ovat nopeampia , mutta ohittavat kodin lähes kilometrin päästä. Loppumatkan saa kävellä.

Ruuhka-aikaan kombi voi olla nopeampi kyyti kuin yksityisautoilu. Vaikka täkäläiset kombikuskit käyttäytyvät maltillisemmin kuin eteläafrikkalaiset tai esimerkiksi kenialaiset kollegansa, niin heillä on täälläkin ruuhkissa vahva etuajo-oikeus. Se ei perustu mihinkään kirjattuun sääntöön vaan puhtaaseen röyhkeyteen - tai asiakkaiden tarpeisiin päästä perille ajoissa. Viime kädessä kyse on kuitenkin rahasta. Usein kuskit saavat palkkansa joko provikkaperiaatteella ja/tai tietyn ajomäärän ja asiakkaiden jälkeen kaikki asetetun rajan ylittävät tulot tulevat kuskille. Tällöin on tärkeää tehdä mahdollisimman monta edestakaista reittiajoa, ja mahdollisimman täysillä autoilla.

Auton täyttöä varten osa kombeista käyttää niin sanottuja sisäänheittäjiä, jotka tunnistaa agressiivisesta viittoilusta ja kovasta äänestä, jolla potentiaalinen asiakas yritetään saada omaan autoon. Parhaimmillaan eri autojen sisäänheittäjät pääsevät keskenään käsirysyyn asiakkaista.

Kombi on bussin ja taksin risteymä, mutta lopulta ehkä kuitenkin lähempänä bussia. Se poimii ja pudottaa matkustajat missä vain reittinsä varrella, oli levikettä tai ei. Ja hintakaan ei päätä huimaa; kaupunkialueella taksa on 25 senttiä.

Lukukauden päätös lähestyy

Jälleen on se kiireisin aika lukukaudesta: tenttiperiodi. Opiskelijat ovat hermostuneen epävarmoja ja epätietoisia kaikesta, mutta viime lukukauteen verrattuna lähikollegat ovat yllättävän rauhallisia. Uusi matkailun laitos päätti hallinnoida itse tenttinsä, jolloin epävarmuuden, kiireen ja byrokratian ilmapiiriä luonut keskitetty yliopiston tenttitoimisto ei ole päässyt häiritsemään valmistautumista. Ainoa itsenäisyydestä aiheutunut lisätyö on ollut tenttikysymysten kopiointi ja vastapaperien hankinta.

Vastuu tenttiprosessin onnistumisesta luonnollisesti myös siirtyi laitokselle, mutta niin se on käytännössä vaikka hyödyntäisi tenttitoimistoa. Viime lukukauden luentojeni tentistä puuttuivat kysymyspaperit. Tenttitoimisto unohti toimittaa ne saliin. Siinä ei auttanut selitellä ’kenen syy’ ja levitellä käsiään, vaan oli juostava paperit ko. toimiston suurelta pöydältä, jotta opiskelijat saisivat kurssinsa päätökseen ajallaan. Onneksi kysymykset sentään oli kopioitu valmiiksi.

Itsenäisesti hallinnoituihin tentteihinkin voi toki sisältyä ’normaalia’ dramatiikkaa, sillä tenttiperiodi saa aikaan henkistä ja fyysistä painetta, joka joskus purkautuu yllättävillä tavoilla varsinaisessa tenttitilanteessa. Kurssini tentissä, joka minun tuli luennoitsijana valvoa yhdessä ennalta sovitun kollegan kanssa, yksi opiskelijoista alkoi pidellä päätään ensimmäisen puolituntisen jälkeen. Lopulta silmiä alkoi ilmeisen selvästi kirveltää, seurasi itkua ja käsi nousi ylös. Kyseessä oli migreenikohtaus, jonka seurauksena opiskelija kertoi menettäneensä näkökykynsä. Protokollan mukaan kysyin haluaako hän keskeyttää tentin… Hän ei varsinaisesti vastannut kysymykseen vaan kertoi ettei näe mitään. Totta, tyhmä kysymyshän se oli ja tulkitsin äkillisen kyvyttömyyden nähdä haluksi keskeyttää tentti. Talutin hänet salin ovelle, josta hänet vietiin yliopiston terveysklinikalle. Myöhemmin iltapäivällä sain klinikalta kirjeen, jossa todettiin opiskelijan olevan kyvytön opintoihin kyseisenä päivänä. Syytä ei kerrottu. Uusintatenttiin siis.

Terveyden äkillisen horjumisen lisäksi tenttitilaisuuksia vaivaa pyrkimys lunttaukseen. Esimerkiksi kännykät pyydetään jättämään sekä kirjallisissa että suullisissa ohjeissa laukkuihin tai valvojan pöydälle. Siitä huolimatta niitä saa kerätä tentin aikana pois. Opiskelijat räpläävät niitä ’salaa’, ja on vaikea sanoa mistä puhelimen käytössä on kulloinkin kyse. Ohjeiden mukaan opiskelija, jolla on kännykkä hallussaan tentin aikana tulisi automaattisesti hylätä. Se kuitenkin tuntuu hieman kovalta ratkaisulta. Tosin säännöt ovat kaikille selvät, joten kännykkäänsä tentissä käyttävä opiskelija tietää ottavansa riskin.

Silloin tällöin löytyy myös lunttilappuja. Paras kuulemani tapaus on viime vuodelta. Tenttivalvojat huomasivat varttuneemman opiskelijan käyttäytyvän hieman epäilyttävästi. Suuressa tiiviissä salissa he eivät päässeet aivan opiskelijan tuntumaan, mutta tentin loputtua he lähestyivät vastauspaperiaan palauttavaa opiskelijaa, joka huomasi tilanteen kehittyvän epämiellyttävään suuntaan. Opiskelija sujautti taskussaan olleen pienen paperinpalan suuhunsa ja alkoi jauhaa…

Valvojille jäivät tähteeksi vain vastauspaperit, joista selvisi, että kyseessä oli kasvatustieteiden opintojaan täydentävä peruskoulun opettaja! Hän oli ilmeisesti saanut oppinsa omassa luokassaan.

Vappua ilmassa?

Vappu ei täällä ole kummoinen juhla. Vapaapäivä toki, ainakin periaatteessa, mutta jopa opiskelijat jaksoivat olla kiusaksi saakka vappuaattona (vielä iltapäivällä...) yliopistolla ja kysymässä tenttimenestystään tai keskustelemassa opinnäytteistään. Teki mieleni kysyä 'etteikö teillä ole elämää', mutta tajusin kysymyksen paitsi epäsoveliaaksi oppiaineen ainoalle professorille ja myös sattuvan pahasti omaan nilkkaan... Hipsinkin pois heti kun olin saanut viimeisen graduopiskelijan kommentoiduksi hieman kello kolmen jälkeen.

Vappu ei täällä nimeä lukuunottamatta merkitse työläisten ja opiskelijoiden juhlaa. Marsseja tai banderolleja ei näy, ei vaikka on tärkeä vaalivuosi. Jotkut kollegani jopa ehdottivat palaveria vappupäivälle. Kerroin olevan kiireinen tuolloin. Varmaan... Kuulin että osa työkavereista jopa luennoi vappupäivänä: kello 08 aamulla... Ainoa kestävä johtopäätös on, että vappu on länsimainen keksintö - ja minä sen itäisen haaran kulttuurinen tuote. Toisaalta naapurissa Namibian pääkaupungin pääkadulla 'marssitaan kuin Kemissä ja Kotkassa' - ainakin takavuosina niin tehtiin ja nyt laman aikana siihen luulisi olevan erityistä tarvetta myös täällä Botswanassa.

Tällä viikolla yliopistolla muun muassa päätettiin, ettei uusia virkoja toistaiseksi täytetä ja palkkojen taso pidetään nykyisellään aiemmista suunnitelmista poiketen. Vappudemonstraatioihin olisi siis tarvetta, mutta yliopistoväkikin siirtyi jouhevasti huolehtimaan peltotilkuistaan ja karjastaan. Ehkä se on realismia.

Onneksi jääkiekon MM-kisojenkin aikana 'rakkaaseen vihamieheen' voi luottaa: Gaboronen ruotsalainen yhteisö oli päättänyt järjestää vappuaaton illanvieton. Paikalla oli noin 40 henkeä ja heitä ei näyttänyt haittaavan 200 vuotta sitten tapahtunut uusjako, muutamat suomalaisetkin saivat olla edelleen mukana kansankodin juhlassa. Isäntien johdolla muun muassa lauloimme 'Valbolgin lauluja', joiden joukossa oli myös Runebergin tuotantoa. Falukorvia ei ollut mutta muuta perusmakkaraa riitti, juomaa myös. Tack så mycket.

Ilmojen puolesta täällä on vappuisaa; hieman viileää (yli 20 C kuitenkin), tuulista ja yllättäen sateleekin ajoittain. Mutta toisin kuin Suomessa täällä mennään kohti talvea, kylmyyttä ja 'puutetta'. Ehkä se vie terän täkäläiseltä vapunvietolta.