On tullut toistettua kuinka lujaa täällä ajetaan verrattuna suomalaiseen tiekulttuuriin. Poikkeuksen tekevät hieman huterassa kunnossa olevalla autolla tai 'viihdytysajo' kurvailevat autoilijat. Muutoin mennään lujaa - paitsi kun sataa. Sateita on harvoin, joten sen ymmärtää. Asfalttikin kiiltää liukkaana ja sade tai pyyhkijät estävät täydellisen näkyvyyden.
Kaupunkialueen tiet ovat siten sateella aivan tukossa, osa autoilijoista matelee alle 20 km tunnissa eteenpäin 60-80 km rajoitusalueella, nelikaistaisella tiellä. Olen ihmetellyt työpaikalla asiaaääneen. Batswanat tyytyvät sanomaan, etteivät ihmiset oikein osaa ajaa täällä sateella. Se ei kuulu autokoulun perusoppimäärään - toisin kuin liukkaan kelin kurssit Suomessa.
Kun tämän paikallisten osaamattomuuden ajaa autoa sateella sitten esittää esimerkiksi zimbabwelaisille saa hieman eri vastauksen: 'Ei - nämä ihmiset eivät osaa ajaa. Piste'.
Tiedä häntä. Ainakin paikalliset osaavat kasvavassa määrin ajaa zimbabwelaisia - 'zimboja' kuten täkäläinen muotoilu kansallisuudesta kuuluu - ulos maasta. Vein puutarhaamme hoitavaa zimbabwelaista taannoin kotiinsa kun liikennevaloissa tuli vastaan valkoinen ikkunakaltereilla varustettu linja-auto. 'Aah, bussi Zimbabween' hän sanoi. Ensin luulin asiaa vitsiksi, mutta hän selitti sen olevan maahanmuuttoviraston bussi, joka menee viereiselle Broadhurstin poliisilaitokselle hakemaan putkasta auton täyteen maassa ilman lupaa olevia maamiehiään. Ja heitä piisaa rajalle takaisin toimitettavaksi. Viime aikoina ratsioita on tehty vilkkaasti ja ihmisiä pysäytelty kaduilla.
Mutta ei ihme että laittomia siirtolaisia riittää, sillä asiat eivät Zimbabwessa tunnu edelleenkään menevän parempaan suuntaan, vaan 'kansakoulunopettaja' Mugabe pitää karttakepistään edelleen tiukasti kiinni. Ja puuttuvan passin rajalla korvaa kuulema 50 pulan eli viiden euron seteli. Tervetuloa!
tiistai 16. helmikuuta 2010
perjantai 12. helmikuuta 2010
Uusi harrastus
Ihmisellä pitää kuulema olla harrastuksia. Minullakin on pari sellaista pohjilla Suomessa, mutta tämä uusi täkäläinen on ehkä eniten täyttymystä tuova. Kyse on kulottamisesta...
Aiemmin, tässä blogissakin, on tullut hieman ajateltua alentuvasti moisesta puuhasta. Suomessa kulotus on ns. vanhan kansan puuhaa alkaen 60+ v., mutta täällä ikärajoja ei puuhassa tunneta! Kuka vaan saa ja voi kulottaa.
Joten niin olen minäkin pyörättänyt pihan kuivunutta osaa hiilijälkenä taivaan tuuliin. Ja onhan se kaunista kun tuli ottaa muutaman metrin korkeina lieskoina kasan kuin kasan ja alueen nieluunsa. Täällä ei tarvitse tuntea edes pahaa omatuntoa ilmastonmuutoksesta verrattuna suomalaiseen kulottajaan tai kompostoijaan. Tosin siinä pettää ehkä hieman itseään, mutta minkäs voit: kaikilla pitää harrastuksia kuullema olla.
Aiemmin, tässä blogissakin, on tullut hieman ajateltua alentuvasti moisesta puuhasta. Suomessa kulotus on ns. vanhan kansan puuhaa alkaen 60+ v., mutta täällä ikärajoja ei puuhassa tunneta! Kuka vaan saa ja voi kulottaa.
Joten niin olen minäkin pyörättänyt pihan kuivunutta osaa hiilijälkenä taivaan tuuliin. Ja onhan se kaunista kun tuli ottaa muutaman metrin korkeina lieskoina kasan kuin kasan ja alueen nieluunsa. Täällä ei tarvitse tuntea edes pahaa omatuntoa ilmastonmuutoksesta verrattuna suomalaiseen kulottajaan tai kompostoijaan. Tosin siinä pettää ehkä hieman itseään, mutta minkäs voit: kaikilla pitää harrastuksia kuullema olla.
torstai 11. helmikuuta 2010
Osallistavaa suunnittelua
Botswanan yliopisto tähtää tutkimusintensiivikseksi korkeakouluksi vuoteen 2020 mennessä. Tuolloin opiskelijoiden määrän pitäisi olla nykyiseen nähden kaksinkertainen, joten vastaavasti jotakin pitää kehittää tutkimusmahdollisuuksien puolella - muutoin aika menee enenevässä määrin opetukseen.
Haasteeseen pyritään vastaamaan yliopiston laajamittaisella rakenteellisella uudistuksella. Kuulostaa tutulta... Siihen ajaa paitsi tutkintomäärien (ts. opiskelijoiden määrän) kasvutavoite myös yliopiston ulkoisen toimintaympäristön muutos ja sisäiset ongelmat. Viime mainitut viittaavat tehottomuuteen ja kannustimien (porkkanan ja/tai kepin) puutteeseen, edelliset puolestaan lisääntyvään kilpailuun ja yliopistolaitoksen rahoitusmallin muutoksen. Kuulostaa tutulta...
Rakenteellisen muutoksen keskiössä on 'schoolien' perustaminen. Niihin yhdistettäisiin nykyisiä laitoksia jotka poistuisivat termeinä ja osin korvautuisivat koulutusohjelmilla. Tiedekunnat kuitenkin jäisivät näiden superlaitosten eli schoolien yläpuolelle. Tiedekuntaan tulisi lisää apulaisdekaanien paikkoja ja yksi toimitusjohtajaa muistuttava Dekaani. Vastaavasti schooleille luotaisiin johtajien ja koulutusohjelmille koordinaattorien pestit. Viime mainitut olisivat kuin laitosjohtajia ja vastuussa ohjelmien laadusta ja toteutuksesta, mutta ilman mitään valtaa, resursseja tai mahdollisuuksia vaikuttaa rekrytointiin. Schoolien johtajien rooli on puolestaan jäänyt vielä hämäräksi, tiedekunnille puolestaan kasattaisiin nykyiseen nähden lisää valtaa.
Vallan jalkauttaminen keskushallinnosta tiedekuntiin on nähty myönteisesti, mutta muutoin rakenteellinen kehitäminen on saanut osakseen kritiikkiä. Kuulostaa tutulta... Osin siitä syystä yliopiston rehtoraatti on päättänyt jalkautua ja selittää muutosta ja sen syitä sekä kuulla henkilöstön mielipiteitä. Yliopiston ulkojäsenä sain kutsun professoriaatin kuulemiskokoukseen pääkirjaston auditorioon. Kuuleminen alkoi rehtorin puheella, jota seurasi tutkimuksesta vastaavan vararehtorin powerpoint -sulkeiset muutoksesta ja sen syistä. Sen päälle pyydettiin puheenvuoroja.
Paikalla oli 70-80 professoria ja puheenvuoroja pyydettiin ja annettiin liukuhihnalta. Yllätys ei ollut se, että valtaosin esitetyt mielipiteet sisälsivät kriittisiä huomioita muutokseen. Iso osa aika perusteltujakin kantoja. Sen sijaan rehtoraatin toiminta oli yllätys: he kirjasivat ikään kuin kilvan esitettyjä kantoja ylös. Vararehtori kykeni vain vaivoin peittämään pitkästymisensä kirjoittaessaan jo moneen kertaan samansisältöisiä kriittisiä arvioita puolustamastaan asiasta. Kun kello tuli 16:30 rehtori vihelsi pelin poikki ja antoi viimeisen puheenvuoron teologian professorille. Sitten meitä kiitettiin keskustelusta ja lähdimme pois.
Koirat haukkuvat, karavaani kulkee. Meitä on siis kuultu.
Haasteeseen pyritään vastaamaan yliopiston laajamittaisella rakenteellisella uudistuksella. Kuulostaa tutulta... Siihen ajaa paitsi tutkintomäärien (ts. opiskelijoiden määrän) kasvutavoite myös yliopiston ulkoisen toimintaympäristön muutos ja sisäiset ongelmat. Viime mainitut viittaavat tehottomuuteen ja kannustimien (porkkanan ja/tai kepin) puutteeseen, edelliset puolestaan lisääntyvään kilpailuun ja yliopistolaitoksen rahoitusmallin muutoksen. Kuulostaa tutulta...
Rakenteellisen muutoksen keskiössä on 'schoolien' perustaminen. Niihin yhdistettäisiin nykyisiä laitoksia jotka poistuisivat termeinä ja osin korvautuisivat koulutusohjelmilla. Tiedekunnat kuitenkin jäisivät näiden superlaitosten eli schoolien yläpuolelle. Tiedekuntaan tulisi lisää apulaisdekaanien paikkoja ja yksi toimitusjohtajaa muistuttava Dekaani. Vastaavasti schooleille luotaisiin johtajien ja koulutusohjelmille koordinaattorien pestit. Viime mainitut olisivat kuin laitosjohtajia ja vastuussa ohjelmien laadusta ja toteutuksesta, mutta ilman mitään valtaa, resursseja tai mahdollisuuksia vaikuttaa rekrytointiin. Schoolien johtajien rooli on puolestaan jäänyt vielä hämäräksi, tiedekunnille puolestaan kasattaisiin nykyiseen nähden lisää valtaa.
Vallan jalkauttaminen keskushallinnosta tiedekuntiin on nähty myönteisesti, mutta muutoin rakenteellinen kehitäminen on saanut osakseen kritiikkiä. Kuulostaa tutulta... Osin siitä syystä yliopiston rehtoraatti on päättänyt jalkautua ja selittää muutosta ja sen syitä sekä kuulla henkilöstön mielipiteitä. Yliopiston ulkojäsenä sain kutsun professoriaatin kuulemiskokoukseen pääkirjaston auditorioon. Kuuleminen alkoi rehtorin puheella, jota seurasi tutkimuksesta vastaavan vararehtorin powerpoint -sulkeiset muutoksesta ja sen syistä. Sen päälle pyydettiin puheenvuoroja.
Paikalla oli 70-80 professoria ja puheenvuoroja pyydettiin ja annettiin liukuhihnalta. Yllätys ei ollut se, että valtaosin esitetyt mielipiteet sisälsivät kriittisiä huomioita muutokseen. Iso osa aika perusteltujakin kantoja. Sen sijaan rehtoraatin toiminta oli yllätys: he kirjasivat ikään kuin kilvan esitettyjä kantoja ylös. Vararehtori kykeni vain vaivoin peittämään pitkästymisensä kirjoittaessaan jo moneen kertaan samansisältöisiä kriittisiä arvioita puolustamastaan asiasta. Kun kello tuli 16:30 rehtori vihelsi pelin poikki ja antoi viimeisen puheenvuoron teologian professorille. Sitten meitä kiitettiin keskustelusta ja lähdimme pois.
Koirat haukkuvat, karavaani kulkee. Meitä on siis kuultu.
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Etikkatesti
Ajelin toissailtana nurmikkoa - lähdön hetki Suomeen lähestyy ja puutarhurille pitäisi saada hyvissä ajoin seuraava työllistäjä. Yksi potentiaalinen työntarjoaja oli tulossa tapaamaan puutarhaamme hoitavaa herraa seuraavana aamuna, mutta viikonlopun jäljiltä ruoho oli hieman pitkä ja ei siten olisi antanut parasta mahdollista kuvaa työntekijästä. Ja eihän se ole hänen vikansa ettemme anna tulla viikonloppuisin töihin... Työnnettävällä pelillä saikin mukavan hien pintaa ilta-auringossa.
Työnnön keskeytti aidan takaa huhuileva mies. Ajattelin että hän etsii työtä ja uskoi minulle sellaista olevan kun kerran itse 'joudun' leikkaamaan ruohoakin. Mutta ei, hän ei tarvinnut työtä vaan ihan silkkaa käteistä vaan. Hänellä oli siihen pitkä tarina, joka Valittujen Palojen versiona meni näin; hän oli juuri tänään oli tullut Zimbabwesta, pojan insuliini oli matkalla päässyt loppumaan, poika oli jouduttu viemään yksityiseen sairaalaan, zimboja ei muualla palvella, mutta heitä ei hoideta jollei ole näyttää rahaa millä maksaa, sitä ei ollut, poika odottaa sairaalan aulassa, olisiko rahaa?, saisin heti huomenna takaisin kun hän pääsee pyytämään työnantajaltaan kottia. Tuttu yhteinen naapurimme ei ollut antanut kuin 50 centtiä..., joten vielä puuttuisi 3,5 euroa... jne jne. Eli olisiko lainata? Tulisi pojan kanssa sitten tuomaan rahan takaisin heti huomenna.
Nykyisin tulee annettu aika harvoin - siis ei koskaan, sillä pyytäjiä piisaa ja jostain syystä pyynnöt eivät kohdistu tasaisesti. Esimerkiksi yliopistolla siivoojat tai vartijat eivät koskaan pyydä tältä mantereelta kotoisin olevilta kollegoiltani mitään - olen asiaa heiltä kysynyt ja he eivät tunne ilmiötä - minulta jostain syystä pyydetään aika usein. Tänään viimeksi taksirahaa. Ja yhtä usein sanon ettei ole antaa lounas- tai kombirahaa; syön lounasta ja kuljen kombilla itsekin.
Mutta nyt kirkkain sekä samalla huolestunein silmin kerrottu tarina herätti mielenkiinnon - kehtaisiko naapurin naapurin piharakennuksessa asuva siirtotyöläinen pyytää rahaa ilman takaisinmaksua. Varmaan, mutta oliko pitkä tarina vaan puppua ilman etiikkaa. Sitä on tässä vaiheessa vaikea sanoa, sillä toissailtana ruohonleikkuuni keskeyttänyttä herraa ei näkynyt poikansa kanssa portillamme eilen illalla, eikä heitä näkynyt tänäänkään.
Kitkerää 'etiikkaa'. Menetys ei ole iso mutta periaatteessa tylsä; toivottavasti seuraava pyytäjä ei ihan oikeasti tarvitse apua. Pientäkään.
Työnnön keskeytti aidan takaa huhuileva mies. Ajattelin että hän etsii työtä ja uskoi minulle sellaista olevan kun kerran itse 'joudun' leikkaamaan ruohoakin. Mutta ei, hän ei tarvinnut työtä vaan ihan silkkaa käteistä vaan. Hänellä oli siihen pitkä tarina, joka Valittujen Palojen versiona meni näin; hän oli juuri tänään oli tullut Zimbabwesta, pojan insuliini oli matkalla päässyt loppumaan, poika oli jouduttu viemään yksityiseen sairaalaan, zimboja ei muualla palvella, mutta heitä ei hoideta jollei ole näyttää rahaa millä maksaa, sitä ei ollut, poika odottaa sairaalan aulassa, olisiko rahaa?, saisin heti huomenna takaisin kun hän pääsee pyytämään työnantajaltaan kottia. Tuttu yhteinen naapurimme ei ollut antanut kuin 50 centtiä..., joten vielä puuttuisi 3,5 euroa... jne jne. Eli olisiko lainata? Tulisi pojan kanssa sitten tuomaan rahan takaisin heti huomenna.
Nykyisin tulee annettu aika harvoin - siis ei koskaan, sillä pyytäjiä piisaa ja jostain syystä pyynnöt eivät kohdistu tasaisesti. Esimerkiksi yliopistolla siivoojat tai vartijat eivät koskaan pyydä tältä mantereelta kotoisin olevilta kollegoiltani mitään - olen asiaa heiltä kysynyt ja he eivät tunne ilmiötä - minulta jostain syystä pyydetään aika usein. Tänään viimeksi taksirahaa. Ja yhtä usein sanon ettei ole antaa lounas- tai kombirahaa; syön lounasta ja kuljen kombilla itsekin.
Mutta nyt kirkkain sekä samalla huolestunein silmin kerrottu tarina herätti mielenkiinnon - kehtaisiko naapurin naapurin piharakennuksessa asuva siirtotyöläinen pyytää rahaa ilman takaisinmaksua. Varmaan, mutta oliko pitkä tarina vaan puppua ilman etiikkaa. Sitä on tässä vaiheessa vaikea sanoa, sillä toissailtana ruohonleikkuuni keskeyttänyttä herraa ei näkynyt poikansa kanssa portillamme eilen illalla, eikä heitä näkynyt tänäänkään.
Kitkerää 'etiikkaa'. Menetys ei ole iso mutta periaatteessa tylsä; toivottavasti seuraava pyytäjä ei ihan oikeasti tarvitse apua. Pientäkään.
sunnuntai 31. tammikuuta 2010
Cow Power
Huoltoasemilla on täälläkin kova kilpailu asiakkaista. Toisin kuin Suomessa liiketoiminnan kannattava osuus perustuu täällä edelleen pitkälti polttoaineeseen, ei muihin oheistuotteisiin kuten makkaraan ja olueen. Asemilla on erilaisia sisäänhuokutusstrategioita. Jollakin asemalla saa perjantaisin tankatessaan banaaneja, toiset taas arpovat tankkaajien kesken palkintoja.
Taannoin oli käynnissä samanaikaisesti kaksi arpajaista. Toisen ketjun asemalla oli mahdollisuus voittaa auto, toinen taas pyrki houkuttelemaan asiakkaita arpomalla lauman lehmiä. Arvata sopii kummalle asemalle oli jonoakin. Hevosvoimat eivät kiinnostaneet.
Jokatapauksessa kotoinen Ferrari -avaimenperän saaminen tuntuu hieman laimealta ajatukselta. Toista se olisi tokka poroja tai parvi kanoja.
Taannoin oli käynnissä samanaikaisesti kaksi arpajaista. Toisen ketjun asemalla oli mahdollisuus voittaa auto, toinen taas pyrki houkuttelemaan asiakkaita arpomalla lauman lehmiä. Arvata sopii kummalle asemalle oli jonoakin. Hevosvoimat eivät kiinnostaneet.
Jokatapauksessa kotoinen Ferrari -avaimenperän saaminen tuntuu hieman laimealta ajatukselta. Toista se olisi tokka poroja tai parvi kanoja.
torstai 21. tammikuuta 2010
Mitä tapahtui Cape Crossissa vuonna 6686?
Vuonna 6686? Aikamatkailua tulevaisuuteen? Ei vaan keskiaikaan ja löytöretkeilyn historiaan.
Cape Cross sijaitsee Namibiassa Atlannin rannikolla. Portugalilainen historian hämärään jäänyt löytöretkeilijä Diego Cao saavutti pienen niemekkeen vuonna 1486. Niemi oli tuolloin todennäköisesti autiotakin autiompi, nykyisin siellä majailee noin 250 000 hylkeen kolonia, jonka historia alkanee vasta 1800-luvun lopulta.
Mutta takaisin vuoteen 6686. Diego Cao rantautui paikalle karavellillaan, pystytti pienelle töyräälle mukanaan tuomansa painavan ristin, padraon, kävi kuumaisemaa muistuttavassa autiomaassa, jonne hän kuoli tuntemattomasta syystä. Siinä elämäntarinaa kerrakseen.
Muistoksi rantautumisesta jäi siis risti, josta paikka on nimensä saanut, ja ristissä on esillä vuodet 6685 ja 1485. Edellinen maailmanluomisesta ja jälkimmäinen Kristuksen syntymästä laskettuna. Matka oli jo tovi tehtynä valmiiksi kaiverretulla ristillä, rantautuminen ja pystytys tapahtuivatkin vuoden viivellä ristin valmistuksesta.
Oheinen kuva on paikalta vuodelta 7210. Alkuperäinen risti laivattiin siirtomaa-aikana Saksaan. Siitä omatoimisesta tempusta vastasi kapteeni Becker, ja hänen jäljiltään sitä ei ole lukuisista yrityksistä huolimatta saatu takaisinperityksi. Siihen voi nykyisin tutustua Berliinissä Saksan Tiedeakatemian tiloissa. Alkuperäisen sijaan paikalle on pystytetty kaksi kilpailevaa kopiota. Kaksin on aina kaunihimpi, saavat seuraa toisistaan tuulenpieksemällä rannalla.
Niemi tunnettaneenkin vuonna 6686 jälkeen Kristuksen syntymän nimellä Cape of Crosses.
Cape Cross sijaitsee Namibiassa Atlannin rannikolla. Portugalilainen historian hämärään jäänyt löytöretkeilijä Diego Cao saavutti pienen niemekkeen vuonna 1486. Niemi oli tuolloin todennäköisesti autiotakin autiompi, nykyisin siellä majailee noin 250 000 hylkeen kolonia, jonka historia alkanee vasta 1800-luvun lopulta.
Mutta takaisin vuoteen 6686. Diego Cao rantautui paikalle karavellillaan, pystytti pienelle töyräälle mukanaan tuomansa painavan ristin, padraon, kävi kuumaisemaa muistuttavassa autiomaassa, jonne hän kuoli tuntemattomasta syystä. Siinä elämäntarinaa kerrakseen.
Muistoksi rantautumisesta jäi siis risti, josta paikka on nimensä saanut, ja ristissä on esillä vuodet 6685 ja 1485. Edellinen maailmanluomisesta ja jälkimmäinen Kristuksen syntymästä laskettuna. Matka oli jo tovi tehtynä valmiiksi kaiverretulla ristillä, rantautuminen ja pystytys tapahtuivatkin vuoden viivellä ristin valmistuksesta.
Oheinen kuva on paikalta vuodelta 7210. Alkuperäinen risti laivattiin siirtomaa-aikana Saksaan. Siitä omatoimisesta tempusta vastasi kapteeni Becker, ja hänen jäljiltään sitä ei ole lukuisista yrityksistä huolimatta saatu takaisinperityksi. Siihen voi nykyisin tutustua Berliinissä Saksan Tiedeakatemian tiloissa. Alkuperäisen sijaan paikalle on pystytetty kaksi kilpailevaa kopiota. Kaksin on aina kaunihimpi, saavat seuraa toisistaan tuulenpieksemällä rannalla.
Niemi tunnettaneenkin vuonna 6686 jälkeen Kristuksen syntymän nimellä Cape of Crosses.
tiistai 19. tammikuuta 2010
Sika säkissä?
Botswanasta naapurimaihin ajaessa maisema pysyy suht samana - ainakin hetken - mutta muutoin eroja löytyy. Yksi on lehmien ja aasien määrä liikenteessä eli niiden puuttuminen keskiviivan tuntumasta Namibiassa ja Etelä-Afrikassa, toinen on villisikojen määrä pientareella. Namibiassa on jälkimmäisille oikein oma liikennemerkkikin: varoituskolmio jonka keskellä myhäilee itse sika! Siis pahkasika.
Yleensä possut pysyvät kontillaan reilusti pientareen puolella makoisia juuria mussuttaen, mutta toisinaan tien ylittää ryhdikäs karvainen pallosalama häntä antennina, mahanalus jalkoja täynnä. Tosin kerran on todistettavasti yhdeltä jäänyt ylitys kirjaimellisesti puolitiehen. Tämä tapahtui Etelä-Afrikan puolella. Saimme poliisin hoitamaan valitettavan prosessin loppuun. Ja tapaamisen jälkeen piti puskuriakin hieman nostaa - kuin olisi kiveen törmännyt.
Se ihmetyttää, ettei villisikoja juuri näe Botswanan puolella tienpientareilla, ei ainakaan siis siinä määrin kuin Namibiassa ja Etelä-Afrikassa. Silti karjaa maleksii tiellä haitaksi saakka.
Tähän 'puutteeseen' tuli osaselitys, kun teimme tutkimushaastatteluja Kasanessa, Pohjois-Botswanassa. Sillä suunnalla pahkasikoja näkee kuljeksimassa, jopa kyläraitilla. Koirat yrittävät niitä hätyytellä, mutta vasta isompi lauma koiria saa aikuisen sian perääntymään pylly seinää vasten - paras puolustuspaikka näytti olevan siltarumpu, johon sika asettui perä edellä ja torahampaat tanassa. Koirat eivät ymmärtäneet lähestyä rummun toisestä päästä...
Kyläläiset kertoivat, että he toisinaan houkuttelevat ruualla sian taloonsa sisään, jossa sille tehdään sama temppu kuin kotipossulle joulun alla. Hommassa tulee olla varovainen: a. pahkasika on villi ja sillä on yllättävää nopeutta ja paha tapa käyttää torahampaitaan, ja b. sian tappaminen on laitonta. Siksi se tehdään ulkoilman sijaan hämärässä, verhojen takana olohuoneessa tai keittiössä... Asunnot ovat täällä ja etenkin syrjäseuduilla keskimäärin hiukka askeettisempia kuin Suomessa, joten suurta vahinkoa ei pääse irtaimistolle tapahtumaan, ei vaikka sika hieman ehtisi sisällä rellestääkin.
Mutta sika siis maistunee batswanoille ilmeisesti paremmin kuin siskoille ja veljille Namibiassa ja Etelä-Afrikassa. Ainakaan kukaan täällä tuntemani ei ole makua moittinut. Miten lie rajan takana.
Yleensä possut pysyvät kontillaan reilusti pientareen puolella makoisia juuria mussuttaen, mutta toisinaan tien ylittää ryhdikäs karvainen pallosalama häntä antennina, mahanalus jalkoja täynnä. Tosin kerran on todistettavasti yhdeltä jäänyt ylitys kirjaimellisesti puolitiehen. Tämä tapahtui Etelä-Afrikan puolella. Saimme poliisin hoitamaan valitettavan prosessin loppuun. Ja tapaamisen jälkeen piti puskuriakin hieman nostaa - kuin olisi kiveen törmännyt.
Se ihmetyttää, ettei villisikoja juuri näe Botswanan puolella tienpientareilla, ei ainakaan siis siinä määrin kuin Namibiassa ja Etelä-Afrikassa. Silti karjaa maleksii tiellä haitaksi saakka.
Tähän 'puutteeseen' tuli osaselitys, kun teimme tutkimushaastatteluja Kasanessa, Pohjois-Botswanassa. Sillä suunnalla pahkasikoja näkee kuljeksimassa, jopa kyläraitilla. Koirat yrittävät niitä hätyytellä, mutta vasta isompi lauma koiria saa aikuisen sian perääntymään pylly seinää vasten - paras puolustuspaikka näytti olevan siltarumpu, johon sika asettui perä edellä ja torahampaat tanassa. Koirat eivät ymmärtäneet lähestyä rummun toisestä päästä...
Kyläläiset kertoivat, että he toisinaan houkuttelevat ruualla sian taloonsa sisään, jossa sille tehdään sama temppu kuin kotipossulle joulun alla. Hommassa tulee olla varovainen: a. pahkasika on villi ja sillä on yllättävää nopeutta ja paha tapa käyttää torahampaitaan, ja b. sian tappaminen on laitonta. Siksi se tehdään ulkoilman sijaan hämärässä, verhojen takana olohuoneessa tai keittiössä... Asunnot ovat täällä ja etenkin syrjäseuduilla keskimäärin hiukka askeettisempia kuin Suomessa, joten suurta vahinkoa ei pääse irtaimistolle tapahtumaan, ei vaikka sika hieman ehtisi sisällä rellestääkin.
Mutta sika siis maistunee batswanoille ilmeisesti paremmin kuin siskoille ja veljille Namibiassa ja Etelä-Afrikassa. Ainakaan kukaan täällä tuntemani ei ole makua moittinut. Miten lie rajan takana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
