Onnellinen häntäheikki

Osallistuin viikolla HIV/AIDS työpajaan yliopistolla. Työpajan tavoitteena oli pohtia millä keinoilla HIV/AIDS teema saataisiin osaksi tiedekunnan ja laitosten opetusohjelmia - miten teemaa voisi tuoda esille yksittäisillä kursseilla ja miten huomioida opiskelijoiden tilanne ja tausta valistuksessa.

Asia on tärkeä ja vaikea. Pahimmillaan tilastot antavat ymmärtää noin kolmasosan opiskelijoista olevan HIV positiivisia. Tämä on kuitenkin vasta vain osa kokonaisuutta, sillä käytännössä kaikilla opiskelijoilla ja henkilökunnan jäsenillä on kokemuksia perheenjäsenen, sukulaisen tai ystävän sairastumisesta ja/tai kuolemasta AIDS:n vuoksi.

Katsoimme aluksi juuri valmistuneen opetuselokuvan, jossa Botswanan yliopiston hyvin menestyvä ja hyvästä perheestä tuleva nuori mies hairahtuu yhden illan suhteeseen yökerhoillan seurauksena. Muutama gin tonic ja aktiivinen tanssipartneri olivat liian huumaavia. Päättäjäisjuhlissaan nuori papin poika jo yskii pahaenteisesti. Lopulta HIV positiivisuus paljastuu suuren pankkiliikkeen työhönottotarkastuksessa. Tehtävä ja työsuhdemersu jäivät saamatta ja samalla isäkin saa tietää mitä on tapahtunut. Poika joutuu eristetyksi perheestään ja tyttöystävästään. Hän ajautuu mierontielle, josta ulospääsyn tarjoaa kristillinen johdatus ja tuki. Viimein isäkin ottaa hairahtuneen poikansa takaisin, ja lääkitys saadaan kohdalleen. Elokuvan lopun onnellisia ihmisiä katsoessa on haastavaa miettiä sen sanomaa tai erityisesti sitä, millaisia johtopäätöksiä opiskelijat vetävät tästä?

Naapurissa Etelä-Afrikassa pyritään aktiivisen kamppanjoinnin avulla ensimmäiseen HIV/AIDS:sta vapaaseen sukupolveen. Botswanassa, jossa epidemia on suhteellisesti Etelä-Afrikkaa pahempi, on opetuselokuvan perusteella(kin) ilmeisesti valittu realistisempi tavoite, jossa tartunta otetaan ikään kuin annettuna, mutta sen jälkeisen elämän laatua pyritään parantamaan. Elämä ei pääty positiiviseen statukseen. Tämä on varmasti totta, mutta ehkä tässä opetuselokuvassa häiritsi taustalla se, että niin Botswanassa kuin laajemmin koko eteläisessä Afrikassa saa usein kuulla Jumalan auttavan ongelmaan kuin ongelmaan. Samalla vastuu ja mahdollisuus vaikuttaa itse asioiden kulkuun jää hieman taustalle.

Toinen häiritsevä piirre täkäläisessä keskustelussa on selittää ongelmaa pois köyhyydellä. Sen roolia on sinällään vaikea täysin kiistää ja se vaikuttaa välillisesti moneen asiaan. Mutta jos katsotaan mitkä maat Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ovat pahimmin epidemian kourissa tulos on yllättävä; kolmen kärjessä ovat pienen Swazimaan lisäksi kaksi alueen taloudellisesti parhaiten menestyvää maata, Botswana ja Etelä-Afrikka. Hyvinvointi ei tietysti jakaannu näissäkään maissa tasaisesti, mutta sama koskee esimerkiksi Malawia ja Ugandaa.

HIV/AIDS:n leviämistä ja sen eroja eri maissa on alettu tutkimaan enenemässä määrin kulttuurisena kysymyksenä. Botswanassa aiemmat katuvarsimainokset kiinnittävätkin huomiota naisten heikkoon asemaan: 'naisen ei tule kysellä miehensä menemisiä ja tulemisia'. Samalla kamppanjassa korostettiin kuitenkin sitä, ettei selän kääntäminen ('sokealla silmällä katsominen', kuten asia täällä ilmaistaan) poista ongelmaa. Uusi katuvarsikamppanja pohjaa myös perinteeseen, ja sen haitallisiin piirteisiin HIV/AIDS:n aikakautena. Kirkkaankeltaiset isot tienvarsikyltit kysyvät 'Tunnetko keitä on seksiverkostossasi?'. Tutkimuksissa on selvitetty ihmisten seksuaalikäyttäytymistä ja eteläisessä Afrikassa yksi tyypillinen piirre on eräänlainen verkostomalli, jossa monet samanaikaiset suhteet ovat melko vakituisluonteisia. Toisin kuin irtosuhteissa tällöin ei partnerilta edellytetä kondomin käyttöä; sehän olisi epäluottamuksen osoitus. Jos ja kun verkostoon pääsee HIV tartunta se leviää helposti, etenkin kun eteläisessä Afrikassa oleva HIV -tyyppi on kahdesta mahdollisesta päämuodosta se helpommin tarttuva.

Uutteran ja keskustelultaan seksipitoisen työpajatyöskentelyn päätteeksi yliopisto tarjosi lounaan. Työkaverini kertoi olleensa edellisenä viikonloppuna setänsä hautajaisissa. Setä oli ollut pidetty ja sosiaalisesti ilmeisen vilkas; neljä lasta ja kaikki eri naisen kanssa, mutta ei yhtään oman elämänkumppanin kanssa. Lounaspöydässä keskustelua ei herättänyt se, että lapsia oli siellä täällä vaan se, että miksei yhtään ollut oman parisuhteen kanssa. Keskustelun johtopäätös oli se, ettei nainen halunnut lapsia. Tämän näkemyksen esittivät lounasseurueemme naisjäsenet.

Hautajaisissa selvisi että kahdella lapsista oli ikäeroa kaksi kuukautta. Toinen työkavereistani pohti ääneen miten setämies uskalsi harrastaa moista, sillä kyseiset lapset olivat syntyneet 1990-luvun puolivälissä, jolloin HIV oli jo tunnettu ja tuhoa kylvävä asia maassa. Tähän setänsä haudannut naiskollegani totesi miehen olleen onnekas. Hautajaisissa sedän läheinen ja pitkäaikainen ystäväkin oli pitänyt puheen, jossa oli kertonut vainajan aina olleen onnekas ja askeleen edellä häntä - oli kyse sitten urheilusta tai naisista.

Setämiehen tarkka kuolinsyy ei ollut tiedossa. Hän kuoli sairastellen. Kehtasin kuitenkin kysyä toisessa yhteydessä minkä ikäinen hän oli ollut kuollessaan: 51 vuotta.

Tämä maa ei taida herätä opetuselokuvia katselemalla.