Ajetaan 'hiljaa'

Mielikuva afrikkalaisista on usein värittynyt laulavilla ja tanssivilla kyläläisillä, iloisilla kasvoilla ja perinteisellä musiikilla. Toki vaihtoehtoisesti kuvaa täydentävät laihat, likaiset ja kärpästen nuolemat ruokaa jonottavat hahmot pölyisillä pakolaisleireillä. Molemmat ovat varmaankin yhtä 'totta tai tarua', ja molempien perusteella joku voi kevyesti kirjoittaa kirjan otsikolla 'Tämä on Afrikka'. Parempi otsikko voisi kuitenkin olla 'Minun Afrikkani'.

Jotkut asiat puolestaan näyttäytyvät täällä 'minun Afrikassani' suhteellisen samanlaisina kuin kotimaassa. Hyvä esimerkki on bussi- eli kombikäyttäytyminen. Mielikuva iloisista luonnonlapsista laulamassa ja loputtomasti rupattelemassa ei voisi vähempää osua kohdalleen kombissa. Meno on riemukasta kuin Koskilinjojen numerossa 8 matkalla Mäntylästä Kiiminkiin: kukaan ei puhu, ihmiset katsovat harmain kasvoin eteensä tai ulos ikkunasta hartiat lytyssä kuin pahimman kaamoksen aikaan Suomessa.

Jos joku tai jotkut häiriköivät kovaäänisesti niin ne ovat ne takapenkin teinit tai St. Louis'n tai viisi liikaa nauttinut pipopäinen herra - pipo kirjamellisesti vinossa. Ja kuskikaan ei edes murahda asiakkaan maksaessa tai astuessa sisään tahi ulos.

Mutta on erojakin toki. Etenkin perjantai-iltapäivällä kombissa musiikin tasolle ei löydy vastinetta suomalaisesta joukkoliikenteestä. Silloin matkustajatkin ovat hieman rentoutuneempia, mutta liekö syy musiikissa vai perjantaissa...?

Bon Appetit a la Kang

Kävimme kollegojen kanssa kenttätöissä ’pohjoisessa’. Pohjoisuus on tunnetusti suhteellinen käsite. Silti Suomesta käsin voi olla vaikea hahmottaa että etelän maillakin on oma pohjoisensa, joka sijaitsee Botswanan tapauksessa reilusti päiväntasaajan ’tuolla puolen’.

Ensimmäinen yö oli varattu Kalaharin läpi kulkevan Trans-Kalahari Highwayn varrelta, joka päättyy lännessä Walvis Bayn satamakaupunkiin Namibiassa. Paikan nimi on Kang. Muistan joku vuosi sitten syöneeni huoltoaseman baarissa ranskalaiset. Ne pistivät vastaan – rasvaa oli käytetty siinä määrin etteivät ne pysyneet haarukassa vaan luikersivat velttoina pois. Nyt söimme illallisen toisessa paikassa jossa sisäfile oli tehty paikallisesti eli läpikypsäksi. Silti se oli mureaa, ja mediumissa on vaaransa pikkupaikkakuntien ravintoloissa.

Seuraavana päivänä teimme haastatteluja Kangissa lounasaikaan saakka. Ennen matkan jatkumista päädyimme huoltoasemalle syömään. Muistin baarin ’riippuvat ranskalaiset’ ja mietin vaihtoehtoja. Kollega tilasi lihapataa, jonka sai kuulemma nopeasti ilman kohtuutonta odottelua. Otin samaa. Tarjoilijan lupaus piti, sillä saimme ruuan eteen melkein saman tien. Usein ruokaa saa täällä odotella aikalailla.

Toinen kollegani tuli myöhässä syömään ja tilasi samaa pataa. Saimme omamme jo syödyksi kun hän vasta aloitteli. Juttelimme niitä näitä tovin, mutta ruoka ei vaan tuntunut siirtyvän kollegan lautaselta eteenpäin. Olin aiemmilla matkoilla huomannut hänen olevan hieman tarkka ruuastaan – ehkä se ei vaan ollut maullaan. Lopulta kuitenkin kysyimme eikö ruoka maita? Ei kuulemma maittanut. Harmittavasti asia ei jäänyt siihen, vaan toinen jo lounaansa syönyt kollegani patisteli häntä haarukoimaan ruokaa pois, sillä seuraavan ruokapaikkaan oli reilusti matkaa eikä meillä myöskään ollut aikaa kahteen lounastaukoon.

Syynä ruokahaluttomuuteen oli lautasella oleva torakka. Se ei valitettavasti ollut enää tuore, vaan padassa hauduttu… Me jo syöneet katsoimme toisiamme hitaasti ja torakan löytänyt pyyteli anteeksi että kertoi, mutta ’mitäs tivasitte’. Kun ei maistu niin ei maistu; sen pitäisi riittää syyksi.

Tarjoilija vei syömättömän lautasen hiljaisuuden vallitessa pois. Muistelin sitten, että siinä amerikkalaisessa Pelkokerroin ohjelmassahan syödään ihan mitä vaan ja pääosin tuoreina. Tämä ’tehtävä’ oli sentään haudutettu lihapadassa. Eikä maussa ollut valittamista. Torakoissa on kuulemma myös paljon proteiinia. Silti niitä riippuvia ranskalaisia tuli hieman ikävä.

Päivälliseksi Ghanzissa tilasin taas pihviä. Pyysin paistamaan sen suht kypsäksi.

Doctor Dungu I presume?

Taas on yliopistolla tenttiaika ovella, ja opiskelijoilla kaikki keinot käytössä. Pääosalle riittää tärppien kyseleminen ja tärkeiden asioiden listaaminen. Ja jos valtaosa ei halunnut lukukauden alussa kursseilla olevan esitenttejä eli testejä niin nyt niitä pyydetään, jottei vaikeita kysymyksiä tulisi pahasti nurkan takaa itse tentissä.

Tuoreen selvityksen mukaan Botswanan yliopiston opiskelijoilla ei ole hyviä työelämävalmiuksia. Etenkin omatoimisuus, innovatiivisuus ja mielikuvituksellisuus nähdään puutteellisina. Kaikilta osin tästä on vaikea olla yhtä mieltä. Tällä en tarkoita, että opiskelijat ovat esimerkiksi innovatiivisia ja mielikuvitusrikkaita kun heidän pitää selitellä miksei raportti valmistunut ajoissa tai miksi opiskelija ei tullut luennoille. Kaikki opiskelijat - ja monet meistä luennoitsijoista - ovat käsittääkseni hyviä selittelemään sen kaltaisia asioita.

Se missä botswanalainen opiskelija eroaa esimerkiksi suomalaisesta on usko ulkopuoliseen johdatukseen. Monissa raporteissa kiitetään Jumalaa siitä, että työ tuli tehdyksi. Ja jos korkein ei auta, niin maalliset voimatkin kelpaavat. Viimeisellä luentoviikolla kurssisaleista löytyy itseapuohjeita lähes asiaan kuin asiaan; innovatiivisuudessa , aloitteellisuudessa ja erityisesti mielikuvituksellisuudessa siis löytyy!

Esimerkiksi tohtori Dungu on esitteensä mukaan saapunut juuri Sesse Saarien vuoristosta. Vaivaisella viidellä eurolla tämä perinteinen herbalistitohtori antaa konsultaatioita muun muassa:

-naimattomuuden poistamiseen

-kehon kipuihin

-kohdun kipuihin

-painonhallintaan

-peniksen kokoon

-lisäkertoihin seksissä

-kuukautiskierron voimakkuuteen

-onneen

-urakehitykseen

-turvallisuuteen

-diabetekseen

-liikemenestykseen

-verenpaineeseen

-tuo takaisin menetetyn rakastajan

-oikeustapauksiin

-lapsettomuuteen

-seksuaalisairauksiin

-HIV/AIDSiin

-lottoon ja uhkapeleihin

Ja takuulla: jos työt tai raskaus eivät toteudu saa asiakas rahansa takaisin. Mutta muissa asioissa riski on asiakkaan.

Tenttituloksista ei sinällään ole mainintaan, mutta ehkä opiskelijat katsovat pelkän hyvän onnen riittävän. Esitteen perusteella on selvää mikä ryhmä on ensisijaisesti tohtori Dungun mielessä, sillä suurimmalla fontilla tuodaan esille mahdollisuus ”löytyy oma salaisuus jolla hallita omaa aviomiestä tai poikaystävää”…

Niin, tohtori Dungun numero on 752 44513, eteen vain Botswanan suunta, ja avio/avomies tai poikaystävä pysyy jatkossa aisoissa. Samalla voi pyytää lottorivin ja ehkä jokerin numerot sekä palauttamaan sen uusitun jokeripellen takaisin mainostoimistoon.

Ne pienet erot: WC

Tänne kantautuu tietoja, joiden mukaan Pohjois-Suomessa kaatuu väkeä sikainfluenssaan kuin espanjalaiseen aikoinaan. No ehkä pientä liioittelun makua, mutta täältä katsoen Pohjois-Suomen pitäisi olla viimeisiä paikkoja jonne possukuume pesii.

Samojen tietolähteiden mukaan epidemiaan on kuulema varauduttu Suomessa hyvin. Rokotetta on tarjolla ja yliopistojen vessoihin on ilmestynyt käsidesejä. Sikäläisen kollegan mukaan nyt olisikin tuhannen taalan paikka työmaajuopoille; ei sentään käsidesien nuolemisessa, mutta otti työpöytälaatikon pullosta huikan tai kaksi niin haju on sama kuin olisi juuri kätensä putsannut vessassa. Siisti mies on siisti - pienessä sievässäkin.

Täällä vessoissa ei ole käsidesejä, hyvä jos saippuaa, ja yliopistolla ei ihan kaikista hanoista aina tule vettäkään. Mutta kortsuja yleensä löytyy - jollei laari ole juuri sattunut tyhjentymään.

Epidemiansa kullakin.

Ne pienet erot: kahvihuone

En ole oikein päässyt sinuksi yliopistolaitosten kahvihuoneiden kanssa. Kahvia tulee kyllä kuppi tai ehkä kaksi juotua päivän mittaan mutta useimmiten 'yleisessä' kahvilassa. On ihan mukava päästä hetkeksi ulos yhdeltä ja samalta käytävältä - muutoin saattaa laitostuminen uhata. Eli reinot jalasta pois ja kahville!

Sen verran laitoskahvihuoneita on kuitenkin tullut nähtyä, että osaa verrata niitä toisiinsa. Kävin alkusyksyllä kotimaassa pari kertaa laitoksen kahvihuoneessa. Ensimmäisellä kerralla sisään astuessani pöydän ääressä puhe lakkasi ja silmät kääntyivät ikäänkuin ihmetyksestä. Eksoottinen vieraskin nielaisi loppuosan aloittamastaan tervehdyksestä, otti kahvinsa ja poistui. Maassa maan tavalla.

Tänään kävin täkäläisessä kahvitilassa - tai teehuoneeksi sitä kai pitäisi kutsua. Puhe ei sisäänastuessani lakannut vaan yltyi utelemaan kuulumisia, kokemuksia, tuliaisia, perheen vointia jne jne. Näin siitä huolimatta, että täällä sentään voisin edes kuvitella näyttäväni eksoottiselta, hiljentäväni väen. Mutta ei.

Sama asia tuli vastaan aamun laitospalaverissa. Olin ensimmäisenä paikalla, seuraavaksi sisäänastellut aiemmin minulle tuntematon kollega käveli suoraan luo ja istui viereiseen penkkiin vaikka kaikki kokouspöydän muut tuolit olivat vapaana!

Mutta takaisin kahville; toinen puoli tarinassa on se, että reilun tunnin päästä ohittaessani täkäläisen kahvitilan osa porukasta oli edelleen pöydän ääressä. Ja eivät kaikki 'afrikkalaiset' saati botswanat ole sen sosiaalisempia kuin suomalaiset tai vaikkapa rovaniemeläiset tai kiiminkiläiset, mutta ns. small talk osataan meitä paljon paremmin. Ja hyvä niin - on paljon mukavampi tulla töihin hymyillen takaisin ihmisille.

Älä koskaan ikinä muutu...

Olin pari kuukautta alkusyksystä Suomessa. Paluu Suomesta Botswanaan oli sulavaa; siirtyminen pohjoisen nollakeleistä lähes 30 asteen lämpöön nosti hien pintaan. Sitä eivät vähentäneet jalassa olleet talvikengät ja Oulusta mukaan tullut 'virkapuku' eli pikkutakki. Molemmat päätyivät täällä nopeasti eteiseen.

Ensimmäinen arkipäivä yliopistolla sujui kuin vanhoja aikoja muistellen. Kaikki olivat kovin iloisia tavatessa, jopa opiskelijat jotka eivät olleet juuri edenneet opinnäytteissään. Lounasaikaan tarjolla oli tutun turvallisesti riisiä ja kanaa. Ja iltapäivällä sain vanhasta muistista kutsun tulla mukaan tiedekunnan kokoukseen, jossa esiteltiin uusittua opetuspalautejärjestelmää ja tutkimusetiikan uusinta sisäistä ohjetta. Jälkimmäinen sai osakseen runsasta kritiikkiä. Ei ihme sillä ohjeen mukaan esimerkiksi akatemisesta plagioinnista voi seurata paitsi yliopiston sisäisiä sanktioita myös rikossyyte.

Olisi mielenkiintoista nähdä mitä Broadhurstin poliisilaitoksella tuumattaisiin kun dekaani tai rehtori marssisi kamarille tekemään rikosilmoitusta jostakusta Botswanan yliopiston lehtorista tämän kirjoittaneen Pula julkaisusarjaan jotakin ilman asianmukaista viittausta alkuperäiseen lähteeseen... Siinä saisivat raiskaajat ja rattijuopot jäädä tutkimatta kun poliisi siirtyisi yliopiston kirjastoon tutkimaan puuttuvia viittauksia ja lähdemateriaalia. Tosin etiikkaohjeen taustalla näytti olevan akateemisessa mielessä nouseva ja vakava ongelma, sillä voimistunut suoritusten seuranta ja siitä kasvaneet tulospaineet ovat ainakin tilastojen mukaan saaneet aikaan enenevässä määrin ilmoituksia ja epäilyjä tutkijoiden etiikasta. Silti raastuvalla uhkailu tuntui muustakin kokousväestä hieman liioitellulta.

Yhtä kaikki; puheenvuorot puolesta ja vastaan siirsivät kokouksen ilmoitettua lopetusaikaa käytännössä lähes kahdella tunnilla eteenpäin. Vaikka tulosvastuu ja alati tarkemmat hallinnolliset ohjeet painavat niin jotkut asiat eivät muutu. Aina on aikaa keskustella.

Pääkaupungin eläimistöä II

Luonto on Botswanan pääkaupungissa herännyt kevääseen. Linnut laulavat, perhosiakin näkyy ja talon ympärysmuurin liskot ovat ilmestyneet joukolla. Aurinko lämmittää. Ja kevätflunssa painaa ääntä.

Oli vuodenaika mikä hyvänsä, jotkin eläimet näyttävät pysyvän pääkaupungin raiteilla. Toissa-aamuna kodin lähiristeystä ylitti autojen kanssa sulassa sovussa suuri lauma lehmiä. Komea joukko. Näyttivät siltä kuin tietäisivät minne olivat menossa. Ja kohta tien ylitti kaksi potraa pahkasikaa. Tällä kertaa en ajanut päälle...

Yliopistolla työhuoneeseeni kantautui tuttu vuohikellojen ääni.